Kirjoittaja Ilona Lindh
Kun lähdin aikoinani vapaaehtoistöihin Intiaan, oli mukanani uusi, ihka ensimmäinen digikamerani. Siitä oli iloa sekä järjestölle että itselleni. Usein se toimi kielirajat ylittävänä kommunikaatiovälineenä, varsinkin lasten kanssa, joiden mielestä oli hauska nähdä kameran näytöstä juuri otettu kuva. Toisaalta oli myös tilanteita, joihin kamera ei kerta kaikkiaan sopinut. Koska olin elänyt siihen asti filmiaikaa, otin kuvia melko maltillisesti. Noin kerran kuussa kävin lähikaupungin valokuvausliikkeessä, jossa kuvat siirrettiin kameran muistikortilta CD-levylle. Olin myös juuri ennen Intiaan lähtöä perustanut blogin, joka toimi Hotmail-tilin yhteydessä. Kuvia en osannut siihen lisätä, vaan lähetin aina silloin tällöin levyllisen kuvia Suomeen veljelleni, joka siirsi ne blogiin kohtaan ”Kuvia”. Kuulostaako muinaisajalta? Tästä on kaksitoista vuotta.
Olen sittemmin käynyt Intiassa useita kertoja, viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tutkailin tällä kertaa erityisen herkin tuntosarvin sekä omaa että muiden matkailijoiden kuvauskäyttäytymistä. Liikuin Rajasthanissa paikoissa, joissa käy paljon turisteja sekä muualta Intiasta että muista maista. Intialaiset turistit ottivat tiuhaan selfieitä kännyköillään ja minutkin pyydettiin usein kuvaan mukaan. Ulkomaiset turistit puolestaan tuntuivat kuvaavan aivan kaikkea, myös niissä paikoissa, joissa kuvaaminen oli varta vasten kielletty, kuten temppeleissä. Räikeimmissä tapauksissa kamera tunkeutui salavihkaa hyvinkin yksityiselle alueelle. Seurasin esimerkiksi tilannetta, jossa turisti kuvasi kauko-objektiivilla temppelin edustalla puhdistautuvaa miestä. Mies oli niin keskittynyt yksityisiin toimiinsa, ettei huomannut lainkaan olevansa yhtä keskittyneen kuvausprosessin kohteena.
Itse pidin kamerani kurissa pyhissä paikoissa, mutta kuvatessani vaikkapa koristeellisia palatseja, ei minua tietenkään haitannut, jos kuvaan osui myös värikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Vasta jälkeenpäin huomasin, että Udaipurin Picholajärven rannalla ottamiini kuviin oli tullut mukaan kolme portailla istuvaa naista, jotka olivat peittäneet kasvonsa käsillään. En saa koskaan tietää, johtuiko se meistä turisteista vai jostain muusta syystä, mutta ymmärtäisin hyvin, jos he halusivat välttää kuvatuksi tulemista. Tuskin itsekään haluaisin joutua suomalaisväestön edustajaksi jonkun ventovieraan lomakuviin, saati Helsinki-aiheiseen blogipostaukseen tai Facebook-päivitykseen.
Sosiaalisen median aikana myös paikkojen kuvaaminen vailla yhtään ihmisiä voi olla ongelmallista. Suosittujen Instagram-tilien ja matkablogien ylläpitäjät ovat saaneet huomata, että kauniit kuvat todellakin liikuttavat ihmisiä. Viime aikoina on kirjoitettu siitä, että monet valitsevat matkakohteensa Instagramin matkakuvien perusteella. Pettymys voi olla suuri, kun perillä onkin laumoittain muita matkalaisia kuvaamassa täsmälleen samaa kohdetta, ja ympäristö on kaikkea muuta kuin luonnollisessa tilassaan. Matkailijan pettymystä suurempi haitta koituu kuitenkin todennäköisesti paikalliselle maanomistajalle, yhteisölle ja ympäristölle.
Tänä vuonna on vietetty YK:n julistamaa kestävän matkailun ja kehityksen vuotta, jonka tunnuslause on Travel. Enjoy. Respect – matkusta, nauti, kunnioita. Konkreettinen tapa kunnioittaa paikallista kulttuuria, luontoa ja asukkaita, on miettiä, mitä kuvaa ja missä kuviaan julkaisee. Ammattilaisille kuvaamisen etiikkaan liittyvät kysymykset ovat tuttuja, mutta meidän amatöörienkin kuvien merkitys on yleisöjen kasvaessa korostunut. Jaamme sosiaalisessa mediassa omiin matkakokemuksiimme perustuvia tulkintoja maailmasta. Joskus tulkinta vahvistaa luutuneita ennakkokäsityksiä. Parhaimmillaan niin kuva kuin tekstikin kertovat matkakohteesta tuoreella ja kunnioittavalla tavalla. Sellaisia kuvia YK:n teemavuoden kampanjassakin on etsitty. Niitä löytyy aihetunnisteella #travelenjoyrespect – muun muassa Instagramista.
Lue lisää:
Kirjoittaja Ilona Lindh työskentelee kustannusalalla ja tekee väitöstutkimusta suomalaisesta matkakirjallisuudesta.