Tämä blogiteksti perustuu Lapin yliopistossa tekemääni pro gradu -tutkielmaan (Sarén 2024), jossa tarkastelin sukupuuttomatkailua biofilian ja antroposeenin näkökulmista. Olen käsitellyt aihetta myös puheenvuorossani “Sukupuuttomatkailun globaalit ulottuvuudet ja ajankohtaisuus ekologisissa kriiseissä” Matkailututkimus -lehdessä (21:1/2025).
Gradussa ja puheenvuorossani tarkastelen sukupuuttomatkailua osana laajempaa murrosta meneillään olevassa aikakaudessa, jossa ihmisen toiminta määrittää maapallon tilaa. Tässä tekstissä keskityn kuitenkin koko gradun teemojen ja tulosten esittelyn sijaan yhteen erityisen kiinnostavaan ilmiöön, sukupuuttomatkailuun. Ilmiö on noussut esiin viime vuosina yhä useammin matkailututkimuksessa, ja se liittyy suoraan siihen, miten matkailu kytkeytyy aikamme suuriin ekologisiin kriiseihin.
Mitä on sukupuuttomatkailu?
1990-luvulta lähtien mediassa, matkakirjallisuudessa ja -blogeissa on alettu puhua niin sanotuista viimeisen mahdollisuuden matkakohteista. Näillä tarkoitetaan paikkoja, lajeja tai kulttuureja, joiden pelätään katoavan ilmastonmuutoksen, saastumisen tai luonnonvarojen ehtymisen seurauksena. Ajatus on yksinkertainen mutta pysäyttävä: matkusta nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.
Viimeisen mahdollisuuden matkailulla eli sukupuuttomatkailulla tarkoitetaan siis matkailua kohteisiin, joiden ajatellaan olevan katoamassa tai vakavasti uhattuina. Kyse voi olla esimerkiksi uhanalaisista eläinlajeista, ekosysteemeistä tai maisemista, joiden tulevaisuus on epävarma. Ilmiö on globaali ja tutkimusta aiheesta on tehty muun muassa napa-alueilla, Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. Tarkastelun kohteena ovat olleet esimerkiksi vuoristogorillat, jäätiköt, jääkarhut tai maailman tunnetuimpiin kuuluva koralliekosysteemi, Iso valliriutta.
Matkailu ja ekologinen ristiriita
Tutkimuksissa on havaittu, että monia matkailijoita motivoi halu nähdä jokin kohde ennen kuin se mahdollisesti katoaa. Esimerkiksi Australiaan Isolle valliriutalle matkustaneista jopa noin 70 % on kertonut matkan motiiviksi sen, että halusi nähdä riutan ennen sen mahdollista tuhoutumista. Samalla monet matkailijat ovat ilmaisseet huolta luonnon tilasta. Harvemmin kuitenkaan pysähdytään pohtimaan sitä, miten laajempi ihmisen toiminta – kulutustottumukset, luonnonvarojen käyttö ja tapa nähdä luonto ennen kaikkea resurssina – vaikuttaa näiden ekosysteemien haavoittuvuuteen. Koralliriuttojen heikkeneminen ei johdu yhdestä tekijästä, vaan monista ihmisen toimien seurauksista, kuten saastumisesta, ylikalastuksesta ja ilmaston lämpenemisestä.
Juuri tämä ristiriita tekee sukupuuttomatkailusta tutkimuksellisesti kiinnostavan ilmiön. Matkailu on osa kulutustottumuksiamme, mutta se voi myös lisätä tietoisuutta uhanalaisista lajeista ja ekosysteemeistä sekä tuoda suojelutyölle kaivattua rahoitusta. Matkojen yhteydessä tarjottu tieto voi parhaimmillaan lisätä ymmärrystä luonnon monimuotoisuudesta ja vaikuttaa ihmisten asenteisiin myönteisesti. Joissakin tapauksissa matkailu ja luonnonsuojelu ovatkin löytäneet toimivia yhteistyön muotoja, jotka tukevat uhanalaisten lajien ja niiden elinympäristöjen suojelua. Esimerkiksi kakapo Uudessa-Seelannissa, oranki Kaakkois-Aasiassa ja vuoristogorilla Afrikassa ovat esimerkkejä lajeista, joiden suojelussa myös matkailulla on ollut merkitystä.
Eriarvoiset asemat matkailevassa yhteiskunnassa
Tutkimuksissa on huomattu, että keskusteluja dominoivat usein matkailualan ja matkailijoiden näkökulmat. Vähemmälle huomiolle jäävät helposti sekä paikallisyhteisöt että ei-inhimilliset toimijat – esimerkiksi eläimet ja ekosysteemit, joiden tulevaisuudesta lopulta on kyse. Juuri tämä näkökulma on yksi syy siihen, miksi sukupuuttomatkailu on kiinnostava teema myös reilun matkailun kannalta. Jos puhumme matkailun oikeudenmukaisuudesta, kenen näkökulmasta sitä tarkastelemme? Riittääkö, että huomioimme matkailijoiden ja paikallisten ihmisten hyvinvoinnin, vai pitäisikö keskusteluun ottaa mukaan myös luonnon näkökulma?
Eläinten asema matkailussa onkin noussut viime vuosina yhä enemmän tutkimuksen kohteeksi. Tutkimukset osoittavat, että monet matkailijat, mutta myös matkailutoimijat, eivät vielä tunnista eläinten hyvinvointiin liittyviä ongelmia – usein siksi, että ajantasainen tutkimustieto eläinten lajityypillisestä käyttäytymisestä ja tarpeista ei ole vielä saavuttanut heitä.
Harvinaisuuden paradoksi matkailussa
Harvinaisuus voi herättää ihmisissä sekä halun suojella että halun kokea jotakin ainutlaatuista. Käsitykset harvinaisuudesta eivät synny vain luonnosta itsestään, vaan niitä muovaavat monet toimijat kuten tutkijat, media, matkailuala ja markkinointi. Harvinaisuudesta kertominen esimerkiksi luontodokumenteissa tai kampanjoissa voi toimia kutsuna suojella uhanalaisia lajeja. Kun ihminen näkee esimerkiksi harvinaisen eläimen sen omassa elinympäristössä, kokemus voi synnyttää vahvan tunnesiteen ja lisätä halua tukea suojelua.
Harvinaisuuteen liittyy kuitenkin myös ristiriita. Harvinaisuus lisää lajin arvoa ihmisten silmissä ja samalla voi lisätä sen hyväksikäyttöä. Tätä kutsutaan antropogeeniseksi allee-ilmiöksi: mitä harvinaisemmaksi laji koetaan, sitä enemmän ihmiset saattavat tavoitella sitä esimerkiksi keräilyn tai luksustuotteiden kautta. Tällöin harvinaisuus voi paradoksaalisesti kiihdyttää lajin harvinaistumista entisestään.
Sama logiikka voi näkyä myös matkailussa. Kun jokin eläin tai paikka tunnetaan erityisen harvinaisena tai katoamassa olevana, siitä voi tulla entistä houkuttelevampi matkakohde. Harvinaisuus alkaa toimia vetovoimatekijänä, joka houkuttelee matkailijoita kokemaan jotakin ainutlaatuista, mieluiten ennen kuin se mahdollisesti katoaa. Tässä mielessä sukupuuttomatkailu heijastaa laajempaa ristiriitaa: halu nähdä ja kokea harvinaista voi samanaikaisesti lisätä painetta juuri niihin lajeihin ja ekosysteemeihin, joita halutaan suojella.
Disneyfikaatio ja antropomorfismi – empatiaa vai vääristymiä
Matkailussa eläimet esitetään usein tavoilla, jotka tekevät niistä helposti lähestyttäviä ja viihdyttäviä. Tutkimuksessa tätä ilmiötä on kuvattu käsitteellä disneyfikaatio. Sillä viitataan tapaan yksinkertaistaa ja romantisoida todellisuutta – tehdä siitä tunteita herättävä ja helposti kulutettava tarina. Eläinten kohdalla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että niiden “söpöyttä”, persoonallisuutta tai sankaritarinaa korostetaan, samalla kun niiden elämän monimutkaiset ekologiset suhteet ja suojeluun liittyvät haasteet jäävät vähemmälle huomiolle.
Tällainen esitystapa voi tehdä luonnosta kiinnostavan ja herättää empatiaa matkailijoissa, mutta samalla se voi yksinkertaistaa ymmärrystämme siitä, millaisia eläimet todella ovat ja millaisia olosuhteita ne tarvitsevat selviytyäkseen. Siksi se on tärkeä näkökulma myös sukupuuttomatkailussa: uhanalaisista eläimistä kerrotut tunteisiin vetoavat tarinat voivat lisätä kiinnostusta luonnonsuojeluun, mutta samalla ne voivat jättää eläinten todellisen elämän ja elinympäristöjen haavoittuvuuden taustalle.
Eläinmatkailussa esiintyy usein myös antropomorfismia eli eläinten inhimillistämistä. Ihmisillä on luontainen taipumus tulkita eläinten käyttäytymistä omien tunteidensa ja kokemustensa kautta. Tämä voi näkyä esimerkiksi siinä, että eläinten eleitä tai ilmeitä tulkitaan ihmisen tavoin. Tunnettu esimerkki on tilanne, jossa matkailija tulkitsee makakiapinan hampaiden näyttämisen “hymynä”, vaikka todellisuudessa kyse on uhkaavasta eleestä, jolla eläin yrittää häätää ihmisen pois.
Antropomorfismi voi lisätä empatiaa ja halua suojella eläimiä, mutta se voi myös johtaa väärinymmärryksiin eläinten käyttäytymisestä ja tarpeista. Sukupuuttomatkailussa tämä ristiriita korostuu: matkailijat etsivät villieläimissä sekä kiehtovaa toiseutta että samanaikaisesti jotain inhimillisesti samaistuttavaa.
Sukupuuttomatkailu peilinä luontosuhteellemme
Reilun matkailun näkökulmasta sukupuuttomatkailu haastaa pohtimaan, millaista matkailua haluamme edistää maailmassa, jossa luonnon monimuotoisuus heikkenee nopeasti. Kyse ei ole vain siitä, missä matkustamme, vaan myös siitä, millaisia suhteita rakennamme paikkoihin, ihmisiin ja muihin lajeihin. Matkailu voi parhaimmillaan lisätä ymmärrystä luonnon arvosta ja tukea suojelutyötä, mutta se voi myös vahvistaa ajattelutapaa, jossa luonto nähdään ennen kaikkea elämyksenä tai resurssina. Siksi sukupuuttomatkailu toimii kiinnostavana peilinä aikamme luontosuhteelle ja se paljastaa yhtä aikaa sekä huolemme luonnon tulevaisuudesta että tapamme kuluttaa sitä.
Teksti: Sini Sarén
Kuvat: Unsplash ja Pixabay
Kirjoittajasta: Sini on Reilun matkailun yhdistyksen puheenjohtaja, jota kiinnostaa matkailu ilmiönä – erityisesti silloin, kun se kytkeytyy luontoon, eettisiin kysymyksiin ja ihmisen tapaan ymmärtää paikkaansa maailmassa.
Lähteenä tässä tekstissä on käytetty Sinin pro gradu -tutkielmaa, jossa Sini on pohtinut sukupuuttomatkailua ja biofiliaa antroposeenin aikakaudella sekä sitä, miten matkailun puhetavat muokkaavat suhdettamme ei-inhimilliseen maailmaan:
Sarén, S. (2024). Biofilia sukupuuttomatkailussa antroposeenin aikana. Pro gradu -tutkiel-ma. Lapin yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024101077210
Lähteenä on käytetty myös Sinin kirjoittamaan artikkelia, joka on julkaistu Suomen matkailututkimuksen seura ry:n tiedelehdessä:
Sarén, S. (2025). Sukupuuttomatkailun globaalit ulottuvuudet ja ajankohtaisuus ekologisissa kriiseissä. Matkailututkimus, 21(1), 8–14. https://doi.org/10.33351/mt.155001