Kirjoittaja: Päivi Suutari
Maailmalla liikkuessaan törmää edelleenkin retkiin, joihin kuuluu vierailu paikallisessa lastenkodissa. Tällaisen matkailupalvelun eettisyyttä voi testata miettimällä, tuntuisiko se sopivalta myös omassa kotimaassa. Kokeillaanpa. Siirretään lastenkotivierailua vastaava tilanne suomalaiseen vanhusten hoivakotiin.
Hoivakoti X on tehnyt sopimuksen suomalaisen incoming-matkatoimiston kanssa. Kerran viikossa parinkymmenen hengen aasialainen turistiryhmä tulee eteläsuomalaiseen hoivakotiin retkelle, josta aasialainen matkanjärjestäjä maksaa sovitun summan. Turisteja pyydetään myös jättämään omantuntonsa mukaan rahaa ovensuussa olevaan säästöpossuun.
On tiistai ja turistiryhmän vierailun aika. Vaikka hoitajamitoitus on tavanomaiseen tapaan niukka, seisoo osastonhoitaja Sirpa odottamassa jälleen kerran uutta ryhmää. Bussi tulee etuajassa, mistä johtuen ruokailu on vielä kesken.
86-vuotias Kerttu hermostuu alkaneesta hälinästä. Hänen kätensä ja suunsa eivät suostu yhteistyöhön. Turisti ottaa videokuvaa, jossa Kertun mustikkakeitto valuu veren kaltaisena norona kertakäyttöiselle ruokalapulle. Muu ryhmä seisoo ringissä ruokailuhuoneessa. Voi vanhusraukkoja täällä Suomessa. On tämä paljon pahempaa kuin mitä etukäteen pystyi kuvittelemaan. Onneksi meillä ei ole tällaista, vaan vanhuksemme saavat asua läheistensä perheissä.
Joku ikuistaa itsensä samaan kuvaan pyörätuolissa istuvan, muistisairauden ja monien lääkkeiden uuvuttaman Yrjön kanssa. Hetken päästä kuva siirtyy sosiaaliseen mediaan hästägeillä ”visitingfinland”, ”oldpeopleshomeinfinland” ja ”traveltuesday”.
Pari turistia aivastelee maapallon toiselta laidalta mukanaan tuomia pöpöjä hihaansa kohti. Osa pärskeistä menee ohi. Sirpa kertoo, että hoivakodissakin tavataan parhaillaan tauteja, kuten keuhkokuumetta. Lisäpöpöjä ei toivota. Keuhkokuumeesta kuultuaan osa ryhmäläisistä alkaa jo hivuttautua kohti ulko-ovea. Monen turistin mielestä 90-vuotias, vaipoissa kulkeva Airi oli niin suloinen, että eteisen säästöpossu saa tavanomaista runsaammin täytettä. Lähtiessä ennättää vielä ottaa pari kuvaa ja tehdä kiperiä kysymyksiä vanhusten taustoista ja hoidosta.
Ryhmän poistumisen jälkeen hoivakodissa alkaa siivoustyö, sillä ryhmä kantoi sisälle melkoisen kasan kuraa. Yrjön pitäisi saada apua vessakäyntiin, mutta kukaan ei ehdi. Turistiryhmän vierailu sekoittaa arjen aina hetkeksi, ja apukäsiä on liian vähän. Matkailijoiden retki jatkuu kauppakeskukseen. Shoppaillessa karistuvat vierailun aiheuttamat tunteet pois mielistä.
Turisteille tapahtuma oli ainutkertainen, mutta hoivakodin asukkailla sama toistuu pelkästään tämän yhden matkanjärjestäjän toimesta 52 kertaa vuodessa. Se on yhtä kuin 1040 valokuvaavaa, pärskivää, elinolosuhteita kauhistelevaa ja hoitajien aikaa sitovaa muukalaista vanhusten omassa kodissa joka ikinen vuosi.
Onneksi tarina on keksitty ja Kerttu, Yrjö ja Airi saavat asua hoivakodissaan ilman, että heistä tulee tahtomattaan ja tietämättään sometähtiä. Monelle kehittyvän maan lastenkodissa asuvalle lapselle ja laitoshenkilökunnalle tällaiset tilanteet ovat kuitenkin arkipäivää.
Joskus voi käydä niinkin, että paikalliseen säästöpossuun kertyneet rahat päätyvät toisaalle kuin piti. Lapset saavat retkibisneksestä vain henkiset roskat: aiempaa vakavamman kiintymyssuhdehäiriön, jonka aiheuttamaa käytöstä moni turisti pitää tietämättään suloisena ja ruokkii ihailullaan lisää vääristyneen vuorovaikutuksen kierrettä.
Matkailubisnekseen kuuluva retki lastenkotiin maapallon toisella laidalla ei ole sen eettisempi ajatus kuin kepeä turistiretki suomalaiseen hoivakotiin. Matkatoimiston tarjoama pintaraapaisu laitoselämään asettaa turistien ja paikallisten ihmisten valtasuhteet vinksalleen.
Lastenkoti ei ole matkailijanähtävyys, vaan haavoittuvassa asemassa olevien lasten ainoa suojapaikka. Maanosasta riippumatta.
Kirjoittaja Päivi Suutari on matkailuliiketoiminnan ja -markkinoinnin yrittäjä, eettisen matkailun puolestapuhuja ja Adoptioperheet-lehden toimitussihteeri.