Blogiteksti on toteutettu yhteistyössä Ruskeat tytöt-kollektiivin Jasmina Amzilin kanssa. 

Parhaimmillaan matkailu vaikuttaa maailmanrauhan puolesta, kun matkailijat tuovat tuliaisinaan ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta erilaisia elämisen tapoja kohtaan. Erilaisista kulttuureista oppiminen on kiistämättä erittäin arvokas osa matkailua ja syy miksi monet ylipäätään matkustavat.

Kulttuurimatkailu onkin yksi merkittävimmistä matkailun muodoista, ja sillä tarkoitetaan matkailua, jossa pyritään tuomaan esiin sekä vierailtavien paikkojen ja kansojen nykyistä että mennyttä elämäntapaa (Ks. Hovi 2017, teoksessa Matkailututkimuksen avainkäsitteet).  Osana kulttuurimatkailua on myös kulttuurien kaupallistamisesta tullut erottamaton osa nykypäivän elämyshakuista matkailuteollisuutta. 

Tällöin on kyse kaikenlaisen ihmisen aikaansaaman kulttuurin, niin aineellisen kuin aineettomankin, valjastamisesta osaksi matkailuteollisuutta. Etenkin globaalin etelän* matkailussa perinteisten matkamuistojen ohella suosittuja tapoja toteuttaa kulttuurimatkailua ovat erilaisten performanssien katsominen, rituaaleihin osallistuminen ja vierailut alkuperäiskansojen asuttamille alueille. 

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä on pyritty korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Käsitteillä pyritään korostamaan sitä, ketkä ovat globaalissa maailmassa niin sanottuja häviäjiä ja ketkä voittajia. Maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet huomioivat etenkin vallan, etuoikeuksien ja muiden resurssien epätasaisen jakautumisen eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Olemme valinneet käyttää näitä termejä siksi, että tavoitteenamme on purkaa juuri tätä epätasa-arvoista suhdetta maailman eri ihmisten välillä. Katso myös Fingon artikkeli.

Kun kulutamme paikkoja ja niiden kulttuureja osana matkailuamme, läsnä on väistämättä myös monia eettisiä kysymyksiä. Omitaanko ja väärinkäytetäänkö matkailussa kulttuureja? Ketkä ovat osallisia kulttuuria kaupallistettaessa? Ovatko eri kulttuurit eriarvoisessa asemassa toisiinsa nähden: kuka hyötyy ja kuka ei? 

Muinaisen Intian Ramayana-tarinaa kertova Kecak-näytelmä ja sen lopussa esitettävä perinteinen tulirituaali on matkailijoiden suosima kulttuurinen performanssi Balilla, Indonesiassa. Kuva: Anu Häkkinen.

Omitaanko matkailussa kulttuureja?

Kulttuurinen omiminen (engl. cultural appropriation) on termi, joka on noussut esiin etenkin intiaanipäähineen, saamelaisasun ja muiden kulttuuristen, useimmiten aineellisten, elementtien yhteydessä.  Sen enempää syventymättä näihin jo muualla (esim. politiikasta.fi 29.6.2017 ja HS 15.5.2018) laajasti käsiteltyihin tapauksiin, kulttuurisen omimisen käsite on oleellinen myös kulttuurisesti vastuullisen matkailun – etenkin kulttuurisen hyväksikäytön ehkäisemisen – näkökulmasta.

Kulttuurisessa omimisessa valtakulttuurin toimesta otetaan käyttöön vähemmistökulttuurin elementtejä niin, että käyttöönottoon liittyy vallan epätasapaino ja epätasa-arvoinen hyötysuhde. Kulttuurinen lainaaminen on eri asia kuin omiminen: lainaamiseenhan kuuluu palauttaminen. Siksi puhutaan nimenomaan omimisesta, sillä silloin kulttuurin luomisesta ja tekemisestä saatu positiivinen hyöty tai tunnustus ei palaudu luomisesta vastaavan kulttuurin edustajille.

Ongelmallista on etenkin se, kuinka valtakulttuurin edustaja saattaa kerryttää mainetta ja kunniaa omimiensa elementtien avulla. Samalla se, kenen kulttuurista omitaan, kokee päinvastaisen vaikutuksen näillä samoilla kulttuurin elementeillä. Tällöin esimerkiksi vähemmistöryhmän ei ole mahdollista hyötyä oman kulttuurinsa tuotoksista taloudellisesti, mutta valtakulttuurin edustajalla on mahdollisuus soveltaa kaupallistettavaa kulttuuria hyötykäyttöönsä ilman ongelmia.

Globaalin etelän matkailussa etenkin alkuperäiskansat tapaavat olla niitä, jotka eivät saa oikeudenmukaista hyötyä omasta kulttuuristaan. Esimerkiksi Perun matkailussa on ollut valloillaan niin sanottu ”inkat kyllä, intiaanit ei” -ajattelu (esp. “incas sí, indios no”, ks. Méndez 1995). Siinä maan inkamenneisyyttä korostetaan ja pidetään myyntivalttina niin valtion kuin matkailutoimijoidenkin toimesta. Samalla intiaanit ovat edelleen Perun köyhin kansanosa, joka kokee edelleen paljon rasismia ja syrjintää.

Kuten esimerkki osoittaa, kulttuurisessa omimisessa monesti myös omaksutaan vähemmistökulttuurien elementtejä hyvin valikoiden – ilman, että tiedostetaan mitä kyseisen kulttuurin historia ja muut kulttuurin osa-alueet pitävät sisällään. Tässä herääkin kysymys siitä, että näemmekö maailman supermarkettina, josta valikoida parhaat herkut kulloinkin sopivaan käyttötarkoitukseen? Onnistuneessa kulttuurimatkailussa kulttuureja ja niiden historioita kunnioitetaan perehtymällä niihin kunnolla.

Onko matkailussa olemassa ”aitoa” ja ”puhdasta” kulttuuria?

Globaaliin etelään suuntautuvassa matkailussa matkailijan motiivina on usein niin sanotun ”aidon” ja ”alkuperäisen”, eli autenttisen löytäminen. Tällöin usein myös riskinä on, että vieraanvaraisuutta romantisoidaan luoden samalla oletus siitä, että paikallisten tarjoamista matkapalveluista ei tulisi maksaa. Keskeisenä haasteena matkapalveluita myyville onkin se, että miten matkailjoiden tavoittelema autenttinen paikallisuus ja kulttuuri saadaan kaupallistettua ilman, että se menettää ”aitouttaan”.

Harvoin paikallisuutta saadaankaan valjastettua täysin ”aidoksi” versioksi siitä, mitä paikallinen elämä ja kulttuuri ovat. Väistämättä on siis selvää, että matkailussa tuotteistettu paikallisuus ovat aina johonkin pisteeseen asti matkittuja versioita ja lavastettuja asetelmia.

Tämän varjossa, on syytä kysyä, että voimmeko puhua kulttuurisesta omimisesta matkailun yhteydessä? Kaikki kulttuurit ja ihmisryhmät ovat aina lainanneet toisiltaan, eikä nykypäivän globalisoituneessa maailmassa voida nähdä olevan niin sanottuja ”puhtaita” kulttuureja.

On kuitenkin syytä huomioida, että ei tarvitse olla ”aitoa” ja ”puhdasta” kulttuuria, että voisi olla kulttuurista omimista. Samalla tavalla kun on olemassa tekijänoikeuksia, ja kun taiteilijalle kuuluu antaa tunnustus ja monissa tilanteissa palkkio luomuksestaan, kuuluu tunnustus antaa myös eri ihmisryhmien ja kulttuurien luomuksille.

Kulttuurisen omimisen käsitteellä pyritään nimenomaan korostamaan sitä alkuperää ja historiaa, joka ansaitsee tulla tunnustetuksi. Sillä halutaan myös tuoda esiin ihmisryhmät, ja heidän oikeutensa saada asianmukainen pala siitä rahallisesta kakusta, joka heidän kulttuurin luomuksillaan tuotetaan.

Taiteilijankaan tapauksessa toteutus ei varmaankaan ole ”puhdasta” eli täysin ulkoisista vaikutuksista tai muiden aiemmista ideoista riippumatonta. Tällöin välttääkseen kulttuurista hyväksikäyttöä jokaisen kulttuurisia elementtejä kuluttavan matkailijan ja kulttuuria kaupallistavan matkapalvelun tarjoajan tulisi antaa tunnustus kulttuurista sille, kenelle se kuuluu.

Miten kaupallistetun kulttuurin edustajat esitetään?

Syytä on myös miettiä sitä, millaisiksi kulttuuri ja paikallisuus “muokkautuvat” kun niitä kaupallistetaan. Toisin sanoen, miten matkailutuotteet ja -palvelut esittävät kohteen paikalliset?

Ongelmalliseksi etenkin globaalin etelän matkailussa nähdään se, että tuotteistettu versio kulttuurista ja paikallisista ei aina välttämättä vastaa todellisuutta. Guatemalassa Maya-kulttuurin tuotteistamista tutkinut Jennifer Devine (2016) tuo ilmi, että tuotteistettu versio Maya-kulttuurista ei heijasta ollenkaan sitä moninaisuutta, jonka kautta paikalliset, heidän kulttuurinsa, historiansa ja identiteettinsä voitaisiin todellisuudessa kuvata. Ongelmana on niin sanottu vaaralliseen yksittäisen tarinan loukku. 

Myös lähempää löytyy esimerkki siitä, miten matkailuteollisuuden tarpeisiin valjastettuna kulttuuri ja paikallisuus saattavat muuttua radikaalistikin siitä mitä ne ”alunperin” ovat olleet. Äskettäin Suomen Kuvalehdessä julkaistussa esseessään Katja Hirvasaho esittää, että koko ”Lappi” on mielikuvituksen tuote, joka on luotu matkailun ehdoilla. Kirjoitus korostaa sitä, kuinka mitään ”Lappia” ei seudun peräpohjalaisessa kulttuurissa itseasiassa ole ikinä ollutkaan – vaan se on keinotekoisesti ulkopuolisten toimesta osaksi matkailua lavastettu tuote:

”…sodan jälkeen Lappia ryhdyttiin esittämään yhtäältä primitiivisenä ja eksoottisena porosaamelaisten, kullanhuuhtojien ja tukkijätkien täyttämänä villinä pohjolana ja toisaalta mielikuvituksellisena Joulupukin ja tonttujen elämyspuistona. Eikä vain esittämään, vaan sellaista ryhdyttiin myös tekemään. Samalla on todellisen Lapin todelliset kulttuurit ja historia siirretty syrjään ja jopa unohdettu.”

Kulttuureja ja paikallisuutta kaupallistettaessa on aina läsnä myös kysymys siitä, millaisten jopa haitallisten stereotypioiden vahvistamiseen matkailu voi osaltaan vaikuttaa. Tässä vähemmistökulttuurin edustajat päätyvät toiseutetuksi samalla kun valtakulttuurin asemaa vahvistetaan.

Tunnustus kulttuurista sekä osallisuus sen tuotteistamisessa tulisi kuulua kyseisen kulttuurin edustajille ennen kaikkea myös siksi, että silloin kyseisen kulttuurin edustajat voivat itse määritellä miten heidän kulttuurinsa, historiansa ja identiteettinsä esitetään. 

 Kulttuuria kaupallistettaessa on toimittava hienovaraisesti

Jo pitkään jatkunut pohdinta siitä, kenen sosiaaliset statukset pönkittyvät kulttuurisella omimisella ja kuka ei saa hyötyään, on vain pieni osa isompaa keskustelua, jonka on tarkoituksena painottaa eri kulttuurien välistä vallan epätasapainoa.

Kirjallisuuden tutkija Olli Löytty painottaa Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa sitä, että kulttuurisen omimisen sijaan parempi olisi puhua nimenomaan kulttuurisesta hyväksikäytöstä tai kulttuurisesta vallankäytöstä. Nämä ovat termejä, jotka vaikuttavat huomattavasti oleellisemmalta yllä käsiteltyjen matkailuun liittyvien esimerkkien valossa.

Globaaliin etelään suuntautuvan kulttuurimatkailun eettinen kysymys ei monesti liitykään ollenkaan siihen, että emme matkailijoina näkisi vieraita kulttuureita arvokkaina, tai osaisi arvostaa niitä matkaillessamme. Kyseessä on enemmänkin se, kuinka länsimaalaisen kulttuurin valta-asema ikään kuin sokaisee meidät sille, etteivät muut kulttuurit ole samanlaisia kuin omamme.

Tällöin saatamme herkästi tulla unohtaneeksi sen, että monet turistinähtävyyksinä olevat kulttuurit ja paikat ovat olleet historian saatossa jatkuvan sorron alaisena. Tällöin myös näitä kulttuureja kaupallistettaessa – ja kulutettaessa – on toimittava paljon hienovaraisemmin. Yhdenvertaisuutta edistääksemme on ymmärrettävä, että se miten länsimaalaista valta-asemassa olevaa kulttuuria on kaupallistettu ei ole sovelias toimintatapa kaikkien kulttuurien kohdalla..

Tärkeää on myös kiinnittää huomiota siihen, että kenen ehdoilla kulttuuristen tuotteiden kaupallistaminen tapahtuu ja kuka on osallinen. Tällöin epätasa-arvoista hyötysuhdetta tulisi pyrkiä ehkäisemään antamalla tunnustus ja mahdollinen taloudellinen korvaus sille, kenelle se kuuluu.

On syytä myös olla kriittinen sen suhteen, mitkä tarinat paikoista ja kulttuureista vastaavat todellisuutta – ja mitkä ovat osa matkailuteollisuuden ja matkailijoiden välittämiä mielikuvia. Näitä voi olla joskus myös vaikea erottaa toisistaan, kuten ”Lapin” esimerkki meille osoitti. Etenkin tällaisissa tilanteissa, olisi pyrittävä kertomaan kohteista ja kulttuureista monipuolisia tarinoita yksipuolisten myyttien sijaan.

”Ulkopuolisten” ei tulisi siis määritellä sitä, miltä osin ja miten matkakohteen kulttuurit, paikalliset ja niiden historiat esitetään. Kulttuureja kaupallistettaessa ja paikallisuutta tuotteistettaessa tulisi siis aina pyrkiä siihen, että kyseisen kulttuurin edustajat ja kohteiden paikalliset olisivat “tiedon tuottajia” – eivätkä vain kohteita, jotka joku esittää.


Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame, Voice, Report! -tuella rahoitettua projektia, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.



0 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *