Hyväntekeväisyys ja auttaminen matkalla: olemmeko valkoisia pelastajia?

Olemme kaikki törmänneet moniin tapoihin tehdä hyväntekeväisyyttä osana globaaliin etelään* suuntautuvia matkojamme. Perinteisimpiä tapoja pyrkiä tekemään hyvää matkalla on erilaisten lahjoitusten antaminen tai vapaaehtoistyöhön osallistuminen. Etenkin vapaaehtoismatkailu on kasvanut isoksi alaksi, ja nykyään erilaisia vapaaehtoismatkoja ulkomaille myyvät niin kansalaisjärjestöt kuin yrityksetkin.

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä on pyritty korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Käsitteillä pyritään korostamaan sitä, ketkä ovat globaalissa maailmassa niin sanottuja häviäjiä ja ketkä voittajia. Maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet huomioivat etenkin vallan, etuoikeuksien ja muiden resurssien epätasainen jakautumisen eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Olemme valinneet käyttää näitä termejä siksi, että tavoitteenamme on purkaa juuri tätä epätasa-arvoista suhdetta maailman eri ihmisten välillä. Katso myös Fingon artikkeli.

Hyviin tarkoitusperiin pohjautuva matkailu ei kuitenkaan rajoitu vain lahjoituksiin ja vapaaehtoistöiden tekemiseen. Esittelimme aikaisemmin tapauksen, jossa allekirjoittanut matkusti gradunsa perässä itäiselle Jaavalle Indonesiaan kertoakseen tarinan Ijenin tulivuorikraatterin rikkimalmikaivoksen työntekijöistä.

Tavoitteena gradussa oli ennen kaikkea paljastaa tyypillinen “hikipaja”, eli työympäristö, jonka tuotanto-olosuhteita, palkkoja tai työehtoja pidetään kohtuuttoman huonoina. Gradun tarkoitus oli siis kertoa siitä, kuinka tuotantoketjun alkupäässä 300 kaivostyöntekijää raataa päivät pitkät taatakseen samaisen tuotantoketjun loppupäässä sijaitseville kuluttajille monia tärkeitä kulutustuotteita kuten lääkkeitä ja kosmetiikkaa.

Tutkimuksen edetessä keskeiseksi eettiseksi kysymykseksi nousi kuitenkin se, että kuka kyseisen gradun tekemisestä lopulta hyötyy? Vaikka tarkoitusperät gradussa olivat hyvät, niin allekirjoittanut koki, ettei pystyisi gradunsa avulla oikeastaan hyödyttämään ketään muuta kuin itseään.

Aku Ankkaa esittävä rikkimalmista tehty matkamuisto Ijenin tulivuorella Indonesiassa. Tulivuoren kaivostyöntekijät myyvät erilaisia rikkimalmista valamiaan esineitä tulivuorella vieraileville matkalijoille. Kuva: Anu Häkkinen


Valkoinen pelastajuus on tuttu termi hyväntekeväisyyskampanjoiden kritiikistä

Yllä kuvatussa tapauksessa allekirjoittanut koki graduinensa olevansa paikan päällä niin sanotussa valkoisen pelastajan roolissa. Valkoisella pelastajuudella (eng. white saviourism) on pyritty kritisoimaan perinteistä mallia tehdä hyväntekeväisyyttä. Siinä länsimaalainen, ihonväriltään oletettu valkoinen, pyrkii ”kantamaan kortensa kekoon” auttamalla jotakin huonommassa asemassa olevaa, ihonväriltään oletettua ruskeaa.

Keskustelu valkoisesta pelastajuudesta kuohui viime vuonna etenkin “12-vuotiaan äitiysvaatteet”  -kampanjan ympärillä. Sittemmin pahoittelujen kera pois vedetyllä kampanjalla pyrittiin kyllä puuttumaan tärkeään aiheeseen eli nuorten tyttöjen raskauksiin. Kampanjassa kyseiselle ongelmalle annettiin kasvot 12-vuotiaan raskaana olevan sambialaistytön Fridahin valokuvan avulla. Valokuvan, jossa Fridah oli puettu suomalaisen muotisuunnittelijan tekemiin äitiysvaatteisiin, ja jonka oli ottanut tunnettu suomalainen valokuvaaja.

Kampanjaa kohti suunnattu kritiikki kyseenalaisti etenkin sen, että onko Suomen kontekstiin suunnatulla kampanjalla oikeutta esittää tummaihoinen avun kohde kyseisellä tavalla. Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU ry) Liikkeessä yli rajojen -blogissa Noora Kotilainen kuvailee kampanjan ongelmallisuutta näin:

“Kampanjassa esiintyvä afrikkalainen äitiysvaatteisiin puettu raskaana oleva lapsi yhdistettynä julkkishumanitaristiseen asetelmaan heijastaa hierarkkista katsettamme globaaliin maailmaan.”

Hierarkisella katseella viitataan siihen, kuinka tulemme usein ihan tiedostamattamme esittäneeksi globaalin etelän ihmiset passiivisina avun saajina, sen sijaan että näkisimme heidät aktiivisina toimijoina ja subjekteina. Tapa nähdä avun kohde objektina – sellaisena, joka kaipaa pelastusta, asettaa avun kohteen eriarvoiseen asemaan. Valkoisen pelastajuuden käsitteillä pyritään viime kädessä korostamaan sitä, kuinka kolonialismin perintönä jääneet ihmisarvoa alentavat stereotypiat globaalin etelän ihmisistä elävät yhä.

 

Matkaileva hyväntekijä saattaa päätyä tukemaan eettisesti kyseenalaista toimintaa

Niin sanotut “orpokodit” ovat matkailun kontekstissa esimerkki siitä,  mihin matkailijoiden tarve auttaa voi osaltaan johtaa. The Guardian -lehden reportaasi balilaisesta Jodie O’Shea House-lastenkodista osoittaa ensinnäkin sen, kuinka kaikki kyseisessä lastenkodissa asuvat lapset eivät todellisuudessa ole edes orpoja.

Reportaasissa kerrotaan, että lapset ovat peräisin muilta Indonesian alueilta, joista perheet ovat luovuttaneet lapsiaan Jodie O’Shea Houselle muun muassa lapsille taattavan koulutuksen vuoksi. Lasten koulunkäyntiä rahoitetaan lastenkodissa päivittäin vierailevien länsimaalaisten matkailijoiden tuomien lahjoitusten avulla.

Esimerkki herättää paljon lasten oikeuksiin liittyviä moraalisia kysymyksiä. Tällainen on ennen kaikkea lasten tarpeeton laitostuminen, mikä voi osaltaan johtaa lapsen terveydentilan heikentymiseen sekä aiheuttaa häiriöitä kiintymyssuhteen kehittymisessä, käytöksessä ja älyllisen kapasiteetin muodostumisessa (van IJzendoorn ym. 2011). Toinen kysymys liittyy lasten oikeuteen säilyttää yksityisyys ja kunnia, mikä ei toteudu lastenkodissa päivittäin ravaavien matkailijoiden takia.

Balin esimerkki osoittaa myös sen miksi meidän tulisi puhua lastenkodeista “orpokotien” sijaan. Termi “orpokoti” ei ainoastaan vääristä todellisuutta luomalla oletuksen siitä, että lapset olisivat orpoja. Termi on myös epäeettinen siinä miten sen avulla kaupallistetaan ihmiskohtaloita kurjuutta romantisoiden.

Hyväntekijäkin saattaa siis päätyä tukemaan eettisesti kyseenalaista toimintaa. Vaikka Balin tapauksen “orpokotibisnes” johtuu myös paljolti Indonesian kansallisesta köyhyysongelmasta, niin oikeutuksensa se hakee länsimaalaisten matkailijoiden tarpeesta tehdä hyvää matkallaan.

 

Ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähtevän tulisi punnita sitä, tuleeko apu tarpeeseen ja onko hänellä mitään annettavaa

On ymmärrettävää, että joskus matkailijat pyrkivät paikkaamaan itse matkailusta syntyvää syyllisyyden tunnetta tekemällä hyväntekeväisyyttä perillä. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että huonosti järjestetty, vain matkailijoiden tarpeet huomioiva vapaaehtoistyö voi pahimmillaan olla taakka paikallisille.  

Tutkan reportaasiin antamassaan haastattelussa Lapin yliopiston tutkija Emily Höckert kertoo siitä, kuinka hänen tutkimissaan nicaragualaisissa kahvikylissä vapaaehtoiset nähtiin paikallisten naisyrittäjien toimesta suorastaan taakkana. Avulle ei tapauksessa ollut edes todellista tarvetta, mutta vapaaehtoismatkailijoiden ruokkiminen ja majoittaminen edellytti paikallisilta uhrauksia ajassa. Höckert luonnehtii, että “vapaaehtoismatkoja voidaan myydä paikallisten auttamisena, vaikka se voikin tosi asiassa olla toisin päin”.

Sen lisäksi, että matkailijan kannattaa aina punnita sitä onko apu edes tervetullutta, on läsnä myös kysymys siitä voiko todella olla avuksi. Karoliina Saarisen (2017) gradun tapaustutkimus Bolivian pääkaupungin La Pazin alueelta nostaa esiin monia oleellisia huomioita lastenkoteihin suuntautuvasta vapaaehtoismatkailusta. Keskeinen tutkimustulos on, että tutkimuksen lastenkodeissa vapaaehtoistyöllä on pystytty korvaamaan puuttuvia resursseja ja, että paikalliset työntekijät ovat kiitollisia saamastaan avusta. Ongelmalliseksi avun toimittamisen kannalta koettiin kuitenkin usein vapaaehtoisten puutteelliset taidot, etenkin kielitaidon puute.

La Paz, Bolivia. Kuva: Karoliina Saarinen

Vaikka tapaustutkimuksen valossa lapset olivatkin tottuneita siihen, että vapaaehtoisia tulee ja menee, on läsnä myös eettinen kysymys lasten kiintymyssuhteen häiriöllisestä kehityksestä. Saarinen painottaa sitä, että vapaaehtoisuuksien tulisi lastenkoteihin suuntautuessaan olla kestoltaan pitkiä – vähintään puolen vuoden pituisia, eikä vain muutamien viikkojen tai kuukausien pyrähdyksiä. Lyhyemmällä ajalla harvoin saa esimerkiksi voitettua lasten luottamusta puolelleen. Eräs tutkimukseen haastatelluista työntekijöistä kuitenkin problematisoi erittäin pitkänkin vapaaehtoisuuden sen vuoksi, että pitkässä ajassa lapsen ja vapaaehtoisen suhteesta tulee syvempi, jolloin lapsen henkinen kärsimys voi eron hetkellä olla suurempi.

La Pazin kaupunkikuvaa Boliviasta. Kuva: Karoliina Saarinen

 

Valkoinen pelastajuus on kolonialismin perintönä jäänyt eriarvoistava valtasuhde

Välttääkseen valkoisen pelastajuuden ongelman, vapaaehtoistyöhön lähtevän on aina punnittava, mitkä hänen omat motiivinsa matkalle ovat sekä onko hänellä mitään annettavaa. Miksi vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä on lähdettävä tekemään juuri globaaliin etelään? Voisiko samankaltaista työtä tehdä kotimaassa? Suomen lähetysseuran Mimosa Hedberg toteaakin Maailman Kuvalehden näkökulmassaan, että “enemmän hyötyä kehittyville maille olisi, että opiskelisit vaikka rakennusinsinööriksi”. 

Valkoisen pelastajuuden yhteydessä voidaan puhua niin sanotusta “valkoisen miehen taakasta”, jolla kolonialismikin aikoinaan oikeutettiin: kolonisoivat valtiot olivat hyvällä asialla sivistäessään kansakuntia, joita ne valloittivat. Sittemmin sivistämisen missio on muuttunut tarpeeksi kehittää näitä maita, mikä on osa kertomusta, josta myös termi “kehitysmaa” juurtaa itsensä.

Nykypäivän versiossa kehittämisen tarpeen on korvannut hyväntekemisen tarve. Tutkijat ovatkin esittäneet, että tapauksittain ympäristönsuojelun ja auttamisen halun nähdään toimivan oikeutuksena pitää aikaisemmin kolonisoituja alueita länsimaalaisessa otteessa edelleen (katso esim. Bandyopadhyay & Patil 2017, Devine 2016). Bandyopadhyayn ja Patilin tutkimus esittää, kuinka etenkin jälkimmäisestä, halusta auttaa, on muodostunut osa nykypäivän ”valkoisen naisen taakkaa”. Valkoisessa pelastajauudessa ei siis ainoastaan hyödy vain tekijä itse, vaan siinä myös länsimainen tapa toimia nähdään ainoana oikeana. Jälkimmäinen on eittämättä käsitys,  joka meidän tiedostavina ja kunnioittavina globaalia maailmaa matkailevina tulee haastaa.

 

___________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*
*
Website