Hyväntekeväisyys ja auttaminen matkalla: olemmeko valkoisia pelastajia?

Olemme kaikki törmänneet moniin tapoihin tehdä hyväntekeväisyyttä osana globaaliin etelään* suuntautuvia matkojamme. Perinteisimpiä tapoja pyrkiä tekemään hyvää matkalla on erilaisten lahjoitusten antaminen tai vapaaehtoistyöhön osallistuminen. Etenkin vapaaehtoismatkailu on kasvanut isoksi alaksi, ja nykyään erilaisia vapaaehtoismatkoja ulkomaille myyvät niin kansalaisjärjestöt kuin yrityksetkin.

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä on pyritty korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Käsitteillä pyritään korostamaan sitä, ketkä ovat globaalissa maailmassa niin sanottuja häviäjiä ja ketkä voittajia. Maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet huomioivat etenkin vallan, etuoikeuksien ja muiden resurssien epätasainen jakautumisen eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Olemme valinneet käyttää näitä termejä siksi, että tavoitteenamme on purkaa juuri tätä epätasa-arvoista suhdetta maailman eri ihmisten välillä. Katso myös Fingon artikkeli.

Hyviin tarkoitusperiin pohjautuva matkailu ei kuitenkaan rajoitu vain lahjoituksiin ja vapaaehtoistöiden tekemiseen. Esittelimme aikaisemmin tapauksen, jossa allekirjoittanut matkusti gradunsa perässä itäiselle Jaavalle Indonesiaan kertoakseen tarinan Ijenin tulivuorikraatterin rikkimalmikaivoksen työntekijöistä.

Tavoitteena gradussa oli ennen kaikkea paljastaa tyypillinen “hikipaja”, eli työympäristö, jonka tuotanto-olosuhteita, palkkoja tai työehtoja pidetään kohtuuttoman huonoina. Gradun tarkoitus oli siis kertoa siitä, kuinka tuotantoketjun alkupäässä 300 kaivostyöntekijää raataa päivät pitkät taatakseen samaisen tuotantoketjun loppupäässä sijaitseville kuluttajille monia tärkeitä kulutustuotteita kuten lääkkeitä ja kosmetiikkaa.

Tutkimuksen edetessä keskeiseksi eettiseksi kysymykseksi nousi kuitenkin se, että kuka kyseisen gradun tekemisestä lopulta hyötyy? Vaikka tarkoitusperät gradussa olivat hyvät, niin allekirjoittanut koki, ettei pystyisi gradunsa avulla oikeastaan hyödyttämään ketään muuta kuin itseään.

Aku Ankkaa esittävä rikkimalmista tehty matkamuisto Ijenin tulivuorella Indonesiassa. Tulivuoren kaivostyöntekijät myyvät erilaisia rikkimalmista valamiaan esineitä tulivuorella vieraileville matkalijoille. Kuva: Anu Häkkinen


Valkoinen pelastajuus on tuttu termi hyväntekeväisyyskampanjoiden kritiikistä

Yllä kuvatussa tapauksessa allekirjoittanut koki graduinensa olevansa paikan päällä niin sanotussa valkoisen pelastajan roolissa. Valkoisella pelastajuudella (eng. white saviourism) on pyritty kritisoimaan perinteistä mallia tehdä hyväntekeväisyyttä. Siinä länsimaalainen, ihonväriltään oletettu valkoinen, pyrkii ”kantamaan kortensa kekoon” auttamalla jotakin huonommassa asemassa olevaa, ihonväriltään oletettua ruskeaa.

Keskustelu valkoisesta pelastajuudesta kuohui viime vuonna etenkin “12-vuotiaan äitiysvaatteet”  -kampanjan ympärillä. Sittemmin pahoittelujen kera pois vedetyllä kampanjalla pyrittiin kyllä puuttumaan tärkeään aiheeseen eli nuorten tyttöjen raskauksiin. Kampanjassa kyseiselle ongelmalle annettiin kasvot 12-vuotiaan raskaana olevan sambialaistytön Fridahin valokuvan avulla. Valokuvan, jossa Fridah oli puettu suomalaisen muotisuunnittelijan tekemiin äitiysvaatteisiin, ja jonka oli ottanut tunnettu suomalainen valokuvaaja.

Kampanjaa kohti suunnattu kritiikki kyseenalaisti etenkin sen, että onko Suomen kontekstiin suunnatulla kampanjalla oikeutta esittää tummaihoinen avun kohde kyseisellä tavalla. Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU ry) Liikkeessä yli rajojen -blogissa Noora Kotilainen kuvailee kampanjan ongelmallisuutta näin:

“Kampanjassa esiintyvä afrikkalainen äitiysvaatteisiin puettu raskaana oleva lapsi yhdistettynä julkkishumanitaristiseen asetelmaan heijastaa hierarkkista katsettamme globaaliin maailmaan.”

Hierarkisella katseella viitataan siihen, kuinka tulemme usein ihan tiedostamattamme esittäneeksi globaalin etelän ihmiset passiivisina avun saajina, sen sijaan että näkisimme heidät aktiivisina toimijoina ja subjekteina. Tapa nähdä avun kohde objektina – sellaisena, joka kaipaa pelastusta, asettaa avun kohteen eriarvoiseen asemaan. Valkoisen pelastajuuden käsitteillä pyritään viime kädessä korostamaan sitä, kuinka kolonialismin perintönä jääneet ihmisarvoa alentavat stereotypiat globaalin etelän ihmisistä elävät yhä.

 

Matkaileva hyväntekijä saattaa päätyä tukemaan eettisesti kyseenalaista toimintaa

Niin sanotut “orpokodit” ovat matkailun kontekstissa esimerkki siitä,  mihin matkailijoiden tarve auttaa voi osaltaan johtaa. The Guardian -lehden reportaasi balilaisesta Jodie O’Shea House-lastenkodista osoittaa ensinnäkin sen, kuinka kaikki kyseisessä lastenkodissa asuvat lapset eivät todellisuudessa ole edes orpoja.

Reportaasissa kerrotaan, että lapset ovat peräisin muilta Indonesian alueilta, joista perheet ovat luovuttaneet lapsiaan Jodie O’Shea Houselle muun muassa lapsille taattavan koulutuksen vuoksi. Lasten koulunkäyntiä rahoitetaan lastenkodissa päivittäin vierailevien länsimaalaisten matkailijoiden tuomien lahjoitusten avulla.

Esimerkki herättää paljon lasten oikeuksiin liittyviä moraalisia kysymyksiä. Tällainen on ennen kaikkea lasten tarpeeton laitostuminen, mikä voi osaltaan johtaa lapsen terveydentilan heikentymiseen sekä aiheuttaa häiriöitä kiintymyssuhteen kehittymisessä, käytöksessä ja älyllisen kapasiteetin muodostumisessa (van IJzendoorn ym. 2011). Toinen kysymys liittyy lasten oikeuteen säilyttää yksityisyys ja kunnia, mikä ei toteudu lastenkodissa päivittäin ravaavien matkailijoiden takia.

Balin esimerkki osoittaa myös sen miksi meidän tulisi puhua lastenkodeista “orpokotien” sijaan. Termi “orpokoti” ei ainoastaan vääristä todellisuutta luomalla oletuksen siitä, että lapset olisivat orpoja. Termi on myös epäeettinen siinä miten sen avulla kaupallistetaan ihmiskohtaloita kurjuutta romantisoiden.

Hyväntekijäkin saattaa siis päätyä tukemaan eettisesti kyseenalaista toimintaa. Vaikka Balin tapauksen “orpokotibisnes” johtuu myös paljolti Indonesian kansallisesta köyhyysongelmasta, niin oikeutuksensa se hakee länsimaalaisten matkailijoiden tarpeesta tehdä hyvää matkallaan.

 

Ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähtevän tulisi punnita sitä, tuleeko apu tarpeeseen ja onko hänellä mitään annettavaa

On ymmärrettävää, että joskus matkailijat pyrkivät paikkaamaan itse matkailusta syntyvää syyllisyyden tunnetta tekemällä hyväntekeväisyyttä perillä. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että huonosti järjestetty, vain matkailijoiden tarpeet huomioiva vapaaehtoistyö voi pahimmillaan olla taakka paikallisille.  

Tutkan reportaasiin antamassaan haastattelussa Lapin yliopiston tutkija Emily Höckert kertoo siitä, kuinka hänen tutkimissaan nicaragualaisissa kahvikylissä vapaaehtoiset nähtiin paikallisten naisyrittäjien toimesta suorastaan taakkana. Avulle ei tapauksessa ollut edes todellista tarvetta, mutta vapaaehtoismatkailijoiden ruokkiminen ja majoittaminen edellytti paikallisilta uhrauksia ajassa. Höckert luonnehtii, että “vapaaehtoismatkoja voidaan myydä paikallisten auttamisena, vaikka se voikin tosi asiassa olla toisin päin”.

Sen lisäksi, että matkailijan kannattaa aina punnita sitä onko apu edes tervetullutta, on läsnä myös kysymys siitä voiko todella olla avuksi. Karoliina Saarisen (2017) gradun tapaustutkimus Bolivian pääkaupungin La Pazin alueelta nostaa esiin monia oleellisia huomioita lastenkoteihin suuntautuvasta vapaaehtoismatkailusta. Keskeinen tutkimustulos on, että tutkimuksen lastenkodeissa vapaaehtoistyöllä on pystytty korvaamaan puuttuvia resursseja ja, että paikalliset työntekijät ovat kiitollisia saamastaan avusta. Ongelmalliseksi avun toimittamisen kannalta koettiin kuitenkin usein vapaaehtoisten puutteelliset taidot, etenkin kielitaidon puute.

La Paz, Bolivia. Kuva: Karoliina Saarinen

Vaikka tapaustutkimuksen valossa lapset olivatkin tottuneita siihen, että vapaaehtoisia tulee ja menee, on läsnä myös eettinen kysymys lasten kiintymyssuhteen häiriöllisestä kehityksestä. Saarinen painottaa sitä, että vapaaehtoisuuksien tulisi lastenkoteihin suuntautuessaan olla kestoltaan pitkiä – vähintään puolen vuoden pituisia, eikä vain muutamien viikkojen tai kuukausien pyrähdyksiä. Lyhyemmällä ajalla harvoin saa esimerkiksi voitettua lasten luottamusta puolelleen. Eräs tutkimukseen haastatelluista työntekijöistä kuitenkin problematisoi erittäin pitkänkin vapaaehtoisuuden sen vuoksi, että pitkässä ajassa lapsen ja vapaaehtoisen suhteesta tulee syvempi, jolloin lapsen henkinen kärsimys voi eron hetkellä olla suurempi.

La Pazin kaupunkikuvaa Boliviasta. Kuva: Karoliina Saarinen

 

Valkoinen pelastajuus on kolonialismin perintönä jäänyt eriarvoistava valtasuhde

Välttääkseen valkoisen pelastajuuden ongelman, vapaaehtoistyöhön lähtevän on aina punnittava, mitkä hänen omat motiivinsa matkalle ovat sekä onko hänellä mitään annettavaa. Miksi vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä on lähdettävä tekemään juuri globaaliin etelään? Voisiko samankaltaista työtä tehdä kotimaassa? Suomen lähetysseuran Mimosa Hedberg toteaakin Maailman Kuvalehden näkökulmassaan, että “enemmän hyötyä kehittyville maille olisi, että opiskelisit vaikka rakennusinsinööriksi”. 

Valkoisen pelastajuuden yhteydessä voidaan puhua niin sanotusta “valkoisen miehen taakasta”, jolla kolonialismikin aikoinaan oikeutettiin: kolonisoivat valtiot olivat hyvällä asialla sivistäessään kansakuntia, joita ne valloittivat. Sittemmin sivistämisen missio on muuttunut tarpeeksi kehittää näitä maita, mikä on osa kertomusta, josta myös termi “kehitysmaa” juurtaa itsensä.

Nykypäivän versiossa kehittämisen tarpeen on korvannut hyväntekemisen tarve. Tutkijat ovatkin esittäneet, että tapauksittain ympäristönsuojelun ja auttamisen halun nähdään toimivan oikeutuksena pitää aikaisemmin kolonisoituja alueita länsimaalaisessa otteessa edelleen (katso esim. Bandyopadhyay & Patil 2017, Devine 2016). Bandyopadhyayn ja Patilin tutkimus esittää, kuinka etenkin jälkimmäisestä, halusta auttaa, on muodostunut osa nykypäivän ”valkoisen naisen taakkaa”. Valkoisessa pelastajauudessa ei siis ainoastaan hyödy vain tekijä itse, vaan siinä myös länsimainen tapa toimia nähdään ainoana oikeana. Jälkimmäinen on eittämättä käsitys,  joka meidän tiedostavina ja kunnioittavina globaalia maailmaa matkailevina tulee haastaa.

 

___________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.

 

 

 

 

 

 

 

Voiko matkailulla vaikuttaa globaaliin köyhyysongelmaan?

Yhteistyössä Lapin yliopiston tutkijatohtori Emily Höckertin kanssa. Sähköposti: emily.hockert(a)ulapland.fi 
_____________________

Turismia on monesti tarjottu ihmelääkkeeksi globaalin köyhyyden ratkaisuun. Historian saatossa niin sijoittajat, maiden hallitukset, kansalaisjärjestöt kuin maailman matkailujärjestökin ovat kannustaneet hyödyntämään turismia köyhyyden vähentämisessä ja ehkäisemisessä (Scheyvens 2007, Höckert 2018). Vaikka globaalit matkailijamäärät ovat räjähdysmäisessä kasvussa, niin näemme silti jatkuvasti uutisia globaalin eriarvoisuuden kasvamisesta. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam raportoi äskettäin, että samassa ajassa kun maailman 26 rikkaimman yhteenlaskettu omaisuus kasvoi 2,5 miljardilla, niin maailman köyhemmän puolikkaan omaisuus puolestaan laski 11 prosentilla.

Näiden lukujen ja kehityssuuntien valossa täytyykin kysyä, että kuinka pitkälle matkailun avulla voidaan todellisuudessa vähentää köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Miten matkailu on osallisena kasvavaan eriarvoisuuteen köyhien ja rikkaiden välillä? Entä kuinka oikeudenmukaista se ylipäätään on, että globaalissa etelässä* elävät ovat riippuvaisia globaalin pohjoisen matkailijoiden tuomista rahavirroista?

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä pyritään korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Tavoitteena kyseisten termien avulla on korostaa sitä, ketkä globaalissa maailmassa ovat häviäjiä ja ketkä voittajia: maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet pyrkivät huomioimaan vallan, etuoikeuksien ja resurssien epätasaisen jakautumisen ihmisten välillä globaalissa maailmassa. Koska pyrimme myös tässä artikkelissa vaikuttamaan eriarvoisuuteen yhdenvertaisuutta lisäämällä, niin näemme, että juuri tämä epätasa-arvoinen suhde maailman eri ihmisten välillä asettaa haasteen yhdenvertaisuuden toteutumiselle.


Miten köyhyyteen on pyritty puuttumaan matkailun avulla, ja miksi se ei aina toimi?

Englanninkielisellä termillä kulkeva ‘pro-poor tourism’ eli köyhyyttä vähentävä matkailu muodostui keskeiseksi kehitystä ajavaksi oppisuuntaukseksi 1990-luvulla. Sen oppeja soveltamalla ja etenkin pienen mittakaavan yhteisöpohjaista matkailua (eng. community-based tourism) kehittämällä on tapauksittain saatu aikaiseksi luotua tulonlähteitä maailman köyhimmille. Tämä köyhyyttä vähentävän matkailun paradigma on sittemmin kuitenkin saanut osakseen laajaa kritiikkiä, sillä monet sen nimissä toteutetuista hankkeista ja aloitteista eivät ole lopulta hyödyttäneet niitä kaikista köyhimpiä (ks. Scheyvens 2007). 

Köyhyyden vähentämiseen tähtäävä matkailu on riskialtista myös toisestakin syystä kuin siitä, että sen tulot eivät aina kohdistu oikeisiin paikkoihin. Tarjoamalla matkailua yksinään ratkaisuna köyhyysongelmaan, saatetaan tulla nimittäin kääntäneeksi selkä köyhyyteen liittyvien rakenteellisten ongelmien ratkaisulle. Melissa Nisbett (2017) korostaa tätä näkökulmaa osana tutkimustaan, joka käsittelee Intian Mumbain Dharavin naapurustoon suuntautuvia slummikiertueita. Dharavin naapuruston kiertueet ovat osa niin sanottua slummiturismia, joka on varsin suosittu tapa kokea paikallisuutta monissa eri globaalin etelän matkakohteissa.

Vaikka Dharavin tapauksessa kiertueiden positiivisena puolena ovat matkailijoiden naapurustoon tuomat tulot, niin usein slummikiertueiden kaltaisissa köyhempiin yhteisöihin suuntautuvissa matkailun muodoissa köyhyys nähdään ikään kuin kauniina ja luonnollisena asiana. Tätä kutsutaan myös köyhyyden romantisoinniksi.

Myös Dharaviin järjestetyt kiertueet keskittyvät kuvaamaan Dharavin naapurustoa elävänä, yhteisöllisenä ja yritteliäisyyden täyttämänä paikkana. Tämä on toki tärkeää slummeihin liitettyjen negatiivisten ennakkoluulojen purkamisen näkökulmasta. Nisbett kuitenkin ehdottaa, että ennakkoluulojen purkamisen ja slummin voimauttamisen lisäksi, kiertueella voitaisiin auttaa matkailijoita ymmärtämään köyhyyttä laajemmassa uusliberalistisen markkinatalouden synnyttämässä kontekstissa. Tällöin tulisi siis valottaa myös sitä, kuinka slummeissa asuvat ihmiset ovat ”onnellisuudestaan ja yritteliäisyydestään” huolimatta jatkuvan häätöuhan alla, sekä elävät ilman kunnollista infrastruktuuria tai sosiaalisia palveluita. 

Kuten Mumbain Dharavin esimerkki osoittaa, niin ratkaisut globaaliin köyhyyteen ovat matkailun ohella vahvasti kytköksissä myös maiden kansallisiin ja paikallisiin konteksteihin. Vaikka mahdollisuus vaikuttaa köyhyyteen etenkin globaalissa etelässä voi tästä näkökulmasta vaikuttaa mitättömältä, sitä se ei kuitenkaan ole. Myös yksittäiset matkailun toimijat voivat yrittää vaikuttaa köyhyyteen, ja seuraava esimerkki tarjoaa näkökulman tähän.

 

Nicaraguan kahviylängöt ja matkailijoiden ‘köyhäily’

Monelle meistä tutut Lonely Planet -matkaoppaat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana auttaneet reppureissaajia matkustamaan mahdollisimman halvalla, ‘live and travel on a shoestring’ -tyylisesti. Kokeneimmilla maailmanmatkaajilla on reissukertomuksia, joissa muun muassa paikallisten vieraanvaraisuus on mahdollistanut minimibudjetilla matkustamisen. Näissä tarinoissa usein romantisoidaan köyhyyttä ja paikallista arkea, sekä luodaan eroa reppureissaajien ja “muiden” matkailijoiden välillä.  

Globaalissa etelässä minimibudjetilla matkustamisen eettistä kysymystä pohtiaksemme, voimme hetkeksi vaihtaa maisemaa Nicaraguan kahviylängöille, joihin suuntautuvaan matkailuun tutkija Emily Höckert (2018) perehtyi väitöskirjassaan. Kansainvälinen solidaarisuusliike toi ulkomaalaisia matkailijoita Nicaraguan kahviyhteisöihin jo 1980-luvulla. Näitä vieraita yhdisti halu auttaa isäntäperheitä sekä kiinnostus Nicaraguan sosialistista vallankumousta ja uutta osuuskuntaliikettä kohtaan. Ajatus järjestäytyneemmästä matkailun liiketoiminnasta syntyi 2000-luvun alussa vaikean kahvikriisin jälkimainingeissa. Tällöin ajateltiin, että matkailijoiden majoittaminen paikallisten perheiden luona toisi kaivattuja lisätuloja ja vähentäisi kylien riippuvuutta kahvinviljelystä.

 

‘The Joys of Coffee’, Matagalpan kahviylängöt nicaragualaisen taiteilijan José Luis Alvarado Namoyorin maalaamana.

 

Kylään pystytettiin viittoja ja opasteita, jotka kertovat vierailijoille mitkä kodeista tarjoavat majoitusta, missä päin on vesiputous, kahviviljelmät, vanha kultakaivos, näköalapaikat, kioski ja jalkapallokenttä. Paikallisten matkailuyrittäjien mukaan matkailijoiden vastaanottaminen heidän omissa kodeissaan tuntui aluksi hyvin haasteelliselta. Ajankäyttöön liittyvien ongelmien lisäksi, heillä oli huoli matkailijan viihtyvyydestä ja hyvinvoinnista ja he tunsivat epävarmuutta oman kotinsa tai tarjoamansa ruuan vaatimattomuudesta.

Ajan kuluessa kahvikylien matkailuyrittäjät ovat edistäneet omaa ammattitaitoaan osallistumalla erilaisiin koulutuksiin, sekä parantaneet matkailumajoituksen laatua korkeakorkoisten lainojen avulla. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, etteivät kaikki matkailijat näytä tunnistavan heidän tarjoamiaan palveluja matkailutuotteiksi, joilla on hinta. Jason, jonka perhe on majoittanut vieraita 80-luvulta lähtien, on tyypitellyt Nicaraguaan saapuvat vieraat seuraavanlaisesti:

”Ensiksi, on olemassa turisteja, jotka haluavat nauttia mukavuuksista ja pitää hauskaa. Toiseksi, on olemassa turisteja, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan, opettamaan, jakamaan ja olemaan yhdessä paikallisten kanssa. Kolmas oma ryhmänsä ovat reppureissaajat, ’mochilleros’, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan paikkoihin ilmaiseksi. He tulevat kyläämme, kävelevät ympäriinsä, eivät maksa opastetusta kierroksesta tai muustakaan.  He ovat kuulleet tästä paikasta ja tulevat tänne tietämättä, että meillä on myös sääntöjä täällä. Esimerkiksi siitä, että tänne täytyy maksaa pääsymaksu. He tulevat, ottavat kuvansa, kävelevät ympäriinsä maksamatta mitään kiertueesta tai muustakaan.”

 

La Pita-kylän yrittäjät majoittavat matkailijoita Nicaraguan kahviylängöillä. Kuva: Emily Höckert

 

La Pitan kylään on rakennettu uusi majatalo matkailijoita varten. La Pita, San Ramón, Nicaragua. Kuva: Emily Höckert


Jasonin tapa tyypitellä matkailijat muistutti Höckertiä myös eräässä pohjoismaalaisessa konferenssissa tapaamastaan matkailututkijasta. Kyseinen tutkija oli ylpeänä kertonut tarinaa siitä, kuinka oli onnistunut matkailemaan Keski-Amerikan halki alle dollarilla päivässä. Kertomuksensa mukaan hän oli liftannut, asunut ja syönyt paikallisten perheiden luona ilmaiseksi sekä juhlinut heidän pyhiään. Kutkuttava seikkailu äärimmäistä köyhyysrajaa hipovalla budjetilla oli ollut mahdollinen paikallisen vieraanvaraisuuden turvin. Tieto mahdollisesta kompensaatiosta tätä vieraanvaraisuutta vastaan jäi tarinassa kuitenkin uupumaan.

Höckert jäi pohtimaan, että vaikka kyseinen tutkija tarkasteli omassa Eurooppaan sijoittuvassa tutkimuksessaan matkailun pienyrittäjien arkea, ei hän ollut huomioinut matkailutulojen tärkeyttä paikallisille yrittäjille Keski-Amerikassa. Vaikka samainen tutkija itse omissa tutkimuksissaan oli korostanut (eurooppalaisessa kontekstissa) matkailutulojen tärkeyttä pienyrittäjille, tämä näkökulma ei korostunut tarinassa, jonka konteksti oli kaukana hänen omasta kodistaan.

 

Yksi keino vaikuttaa köyhyyteen matkailun avulla on jättää oletus vieraanvaraisuudesta

Kunnia – vai pikimmiten syyllisyys – yllä kuvatun kaltaisesta ’köyhäilystä’ matkalla ei kuulu kuitenkaan vain reppureissaajille. Hinnoista tinkimistä tapahtuu myös silloin kun metsästämme halvimpia lentoja, hotelleja, Airbnb-majoitusta, viiniekskursioita ja all-inclusive fitnessresortteja. Toimiessamme näin, harvemmin edes mietimme sitä, miksi matka Kreikassa tai vaikkapa Meksikossa voi olla niin halpa. 

Hinnan viimeiseen asti tinkiminen voidaan siis nähdä kyseenalaisena etenkin silloin, kun sitä tekevät ne globaalisti etuoikeutetut, joilla on ylipäätään varaa matkustaa. Mahdollisimman halvalla matkustettaessa luodaan kohteelle oletus siitä, että siellä on oltava myös matala tulotaso. Tämä on ristiriitaista juuri silloin, jos tavoitteena on tuoda tuloja paikallisille ja vähentää köyhyyttä. 

Matkailijoita ja matkapalveluita on nykyään lähes joka paikassa, ja osa näistä palveluista on kehittynyt varta vasten siksi, että kohteissa elävien paikallisten ei tarvitsisi enää elää köyhyydessä. Paras tapa matalan tulotason alueilla köyhyyden vähentämiseen on siis maksaa palveluista käypä hinta. Palveluita ostettaessa tulee toki myös kiinnittää huomiota siihen, että palvelut ovat vastuullisesti tuotettuja ja todella hyödyttävät paikallisia (katso esimerkiksi Reilun matkailijan ohjeiden ’Suosi paikallista’).

Sen lisäksi että pyrkii kohdentamaan matkakassansa tuloja niitä tarvitseville, on syytä miettiä sitä, että miten pitkälle paikallisten vieraanvaraisuus on todellista. Ajatus niin sanotusta aidosta vieraanvaraisuudesta liitetään usein globaaliin etelään ja yleisemminkin maaseudulla asuvaan väestöön (Höckert 2018). Tärkeää on siis pysähtyä pohtimaan, mihin tämä stereotyyppinen kuva perustuu – etenkin kolonialismin historian valossa tällainen ajatus näyttäytyy ongelmallisena.

Kuten esiin tuodut tapaukset tuovat ilmi, niin köyhyyden vähentäminen matkailun avulla ei ole aina suoraviivaisen selkeää. Köyhyyden vähentämisen haasteellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö osittain juuri köyhyyden ylläpitämään eriarvoisuuteen olisi myös matkailun saralla puututtava. Viime kädessä köyhyyden vähentäminen edellyttää niin matkailijoilta kuin matkailualalta – niiden kuuluisien tekojen lisäksi – myös köyhyyden laajamittaista ymmärrystä ja halua haastaa sitä. Se edellyttää myös ajatusmalliemme kriittistä arviointia: tärkeää on haastaa etenkin matkailussa itsestäänselvyydeksi muodostunut käsitys paikallisten vieraanvaraisuudesta.

Tulemme tarjoamaan lisää näkökulmia ja eväitä globaalin matkailun etiikkaan ja eriarvoisuuden vähentämiseen tulevissa artikkeleissamme. Artikkelisarjamme huipentuu lopulta myöhemmin keväällä julkaistavaan globaalin maailman matkailun eettiseen ohjeistoon. 

 

___________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Globaalissa maailmassa matkaava etsii autenttisia kokemuksia ja kohtaamisia – mutta kenelle hyöty tästä jää?

Uusien  ja erilaisten kokemusten etsimisestä vieraista paikoista ja kaukaisista kulttuureista on tullut perustavanlaatuinen osa nykypäivän matkailua. HS kirjoitti taannoin siitä, kuinka etenkin paikallisen arjen kokemisesta on muodostumassa kansainvälisen matkailun ykköshitti. Matkailijoille ei enää riitä all-inclusive pakettimatkat, joissa ainoana päämääränä on rentoutuminen keinotekoisesti lavastetuissa puitteissa.

Matkailun motivaatiot ovat todella muuttuneet, ja nyt matkaillessa on trendikästä tehdä muutakin kuin loikoilla.  Sosiaalisessa mediassa pääsemmekin jatkuvasti todistamaan sitä, miten yksi on vapaaehtoismatkalla pelastamassa maailmaa, seuraava poseeraa heinäsirkka hampaiden välissä bangkokilaisen katuruokalan kupeessa, ja viimeinen on mopotaksin kyydissä kookospallo kourassa suuntaamassa kohti joogaretriittiä. Samalla kun etsimme jotain uutta ja erilaista, tapaamme myös viestiä matkoistamme rajaamalla tarkasti valikoiden muut turistit ja muut epäaitoina kokemamme asiat pois matkatarinoista ja -kuvista.

 

Mitä tavoittelemme etsimällä autenttista?

Matkailututkijat (esim. Martin 2010, Noy 2004)  ovat jo pitkään lähestyneet matkailun avulla haettuja aitoja kokemuksia autenttisuuden käsitteen kautta. MacCannell (1973) esitti uraauurtavassa tutkimuksessaan, että etenkin länsimaisissa moderniksi mielletyissä yhteiskunnissa elävät kokevat yhteytensä tietynlaiseen aitoon ja alkuperäiseen tapaan elää ja olla kadonneen. Tällöin lähdemme matkoiltamme jopa uskonnollisen palvonnan tunnusmerkit täyttäen etsimään tätä aitoa ja alkuperäistä, pyrkien katkaisemaan siteet jokapäiväiseen arkeemme. Kun me siis pyrimme matkailemalla yhä enemmän erottautumaan yksilöinä ja jopa löytämään itsemme, niin haluamme samalla löytää jotain autenttista. 

On kuitenkin syytä myös tarkastella niitä eettisiä kysymyksiä, jotka ovat läsnä silloin kuin matkailemme globaalissa maailmassa ja etsimme tätä autenttista. Ketkä globaalissa maailmassa ylipäätänsä matkailevat näin, ja miten globaali epätasa-arvoisuus on läsnä tämän autenttisen etsimisessä? Mihin pitää kiinnittää huomiota, jos ei halua hyväksikäyttää muita autenttista etsiessään? Muun muassa näitä kysymyksiä tulemme avaamaan tässä ja tulevissa artikkeleissamme, joissa käsittelemme globaalissa maailmassa matkailua yhdenvertaisuuden näkökulmasta. 

 

Mikä globaali etelä?

Tämä artikkeli on toteutettu osana Yhdenvertaisempaa matkailua globaaliin etelään -hankettamme, jonka tavoitteena on vähentää eriarvoisuutta globaalissa matkailussa. Koska pyrimme vaikuttamaan eriarvoisuuteen nimenomaan yhdenvertaisuutta lisäämäällä, jäsennämme maailman globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteiden kautta. Tavoitteena kyseisten termien avulla on korostaa ennen kaikkea sitä ketkä globaalissa maailmassa ovat häviäjiä ja ketkä voittajia. Käsitteet globaali etelä ja globaali pohjoinen eivät siis pyri jakamaan maailmaa yksiselitteisesti maantieteellisesti selkeärajaisiin yksiköihin. Sen sijaan käsitteet pyrkivät huomioimaan vallan, etuoikeuksien ja resurssien epätasaisen jakautumisen ihmisten välillä globaalissa maailmassa.

Soveltamassamme näkökulmassa tämä epätasa-arvoinen suhde maailman eri ihmisten välillä on juuri se, joka asettaa haasteen yhdenvertaisuuden toteutumiselle – myös matkailussa. Globaalilla etelällä viittaamme siis epäsuorasti perinteisesti kehitysmaina tai kehittyvinä maina tunnettuun joukkoon maailman maita. Pyrimme kuitenkin olemaan käyttämättä näitä termejä siksi että niiden voidaan nähdä olevan merkitykseltään eriarvoistavasti latautuneita: jo sanan “kehitys” voidaan itsessään nähdä edustavan narratiivia, jossa valtioiden ja niiden kansojen tulisi kehittyä lineaarisesti samalla tavalla kuin perinteiset teollisuusmaat ovat kehittyneet.

Kun siis lähestymme kysymystä autenttisen ja aidon etsimisestä globaalin eriarvoisuuskysymyksen kautta, täytyy pitää mielessä, että matkailu itsessään on jo todella iso etuoikeus. Kaikilla tässä maailmassa ei ole siihen varaa, saatikka mahdollisuutta vapaaseen liikkuvuuteen. Lisäksi vaikka globaalit matkailijamäärät ovat kasvussa, niin matkailu ei myöskään suuressa osassa maailman paikkoja ole samanlainen sosiaalinen normi kuin mitä se meillä on. 


Mitä on tirkistelyturismi?  

Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteiden avaaman näkökulman kautta korostuu etenkin se, kuinka maailman enemmistö globaalissa etelässä elää globaaliin pohjoiseen verrattuna melko erilaisessa todellisuudessa. Tirkistelyturismin käsitteellä on pyritty tarttumaan siihen oikeastaan aika ironiseen asetelmaan, jossa tästä erilaisesta todellisuudesta on muodostunut autenttinen turistinähtävyys. Tirkistelyturismilla kuvataan siis sellaista matkailua, jossa halutaan nähdä ja kokea eli ’tirkistellä’ omasta arkipäivästä eroavia todellisuuksia. Yleensä nämä kohtaamiset ovat sellaisia, joissa tirkistelyn kohde on erilaisessa asemassa tirkistelijään nähden. Matkailijan motivaationa tirkistelyturismissa on ennen kaikea poistua omasta kuplasta, jopa epämukavuusalueella käväisten esimerkiksi slummikiertueen muodossa. Slummeihin eli köyhempiin ja huonomaineisempiin kaupunginosiin suuntautuvat kiertueet ovat suosittuja tapoja kokea paikallisuutta monissa eri matkakohteissa.

Matkakohteesta riippuen slummikiertueet kulkevat eri nimillä: Intian Mumbaissa niitä markkinoidaan ”todellisuuskiertueina” (eng. reality tours) ja Etelä-Afrikan Johannesburgissa puhutaan ”kyläkiertueista” (eng. township tours) (Nisbett 2017). Yhteistä näissä kiertueissa kuitenkin on, että kiertueille osallistuvat ovat pääosin varakkaimmista taustoista kotoisin olevia matkailijoita. Etenkin slummikiertueiden kohdalla tirkistelyturismin rinnalle on noussut esiin kiertueisiin kriittisesti suhtautuva termi köyhyysturismi (esim. Steinbrink 2012). Termi korostaa muun muassa sitä, että slummikiertueille osallistuvat pääasiassa sellaiset ihmiset, jotka voivat palata jälleen omaan etuoikeuksilla rikastettuun arkeensa, kun taas he, joita tirkistellään ”elävät siellä niin ihan joka päivä”.

Kawah Ijen ja kaivostyöntekijät – hyväksikäyttävää tirkistelyä vai arvokkaita kohtaamisia?

Kysymys tirkistelyn eettisyydestä nousi esiin myös, kun allekirjoittanut teki taannoin graduunsa liittyvää kenttätyötä Ijenin tulivuoressa itäisellä Jaavalla Indonesiassa. Kyseisen tulivuoren kraatterin – Kawah Ijenin – sekä siellä leimuavan sinisen tulen todistaminen ovat ehdoton osa jokaisen Jaavalla matkailevan ‘bucket listiä’. Uskomaton luonto loputtomine Instagram-maisemineen ei ole kuitenkaan ainoa merkittävä asia, joka tekee kyseisestä tulivuoresta erityisen turistinähtävyyden. Samaisen tulivuorikraatterin sydämessä sijaitsee myös rikkikaivos, josta siellä työskentelevien 300 miehen voimin louhitaan jopa 15 tonnia rikkimalmia päivittäin. Työ on täysin manuaalista: apuvälineinä toimivat lähinnä vain sorkkaraudat ja rottinkikorit, joiden avulla kaivostyöntekijät kantavat louhimansa rikkimalmin ylös kraatterista. Raakuudestaan huolimatta kyseinen työ on monille kaivoksella työskenteleville ainoa tapa saada turvattua elintärkeä elanto.

 

Kawah Ijenin kraatteri itä-Jaavalla Indonesiassa on osa monen matkailijan ’bucket listiä’. Kuva: Anu Häkkinen.

 

Rikkimalmia kantavia kaivostyöntekijöitä ja matkailijoita Kawah Ijenin kraatterissa itä-Jaavalla Indonesiassa. Kuva: Anu Häkkinen

 

Rikkimalmia Kawah Ijenin kraatterissa itä-Jaavalla Indonesiassa. Kuva: Anu Häkkinen

Allekirjoittanut päätyikin gradussaan kysymään, että mitä Kawah Ijenin kokeminen ja näkeminen merkitsee turisteille? Vaikka Kawah Ijenille ei ensisijaisesti suunnata todistamaan kaivostyön raakuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi slummeihin mennään todistamaan kurjuutta, jälkikäteen kirjoittamissaan matkakertomuksissa matkailijat kuitenkin antavat suuren osan kaivostyöntekijöille. He päätyvät kertomaan näkemästään ja kokemastaan kuvaillen kokemustaan voimaannuttavana, silmiä avaavana, epämukavana ja jopa epätodellisena. Yksi heistä kehottaakin ”ottamaan sen kaiken sisään – kaivostyöntekijöiden vaikeat työolot sekä rikin pistävän ja intensiivisen hajun”.  Suureksi tutkimuseettiseksi kysymykseksi myös allekirjoittaneelle muodostui se, että kuinka paljon kyse olikaan oikeastaan kaivostyöntekijöiden tarinan hyväksikäyttämisestä.  Siis siitä, että heidän kärsimystään käytetään lähinnä tutkijan omien henkilökohtaisten päämäärien – tässä tapauksessa gradun – edesauttamiseen.



Tirkistelyturismin positiiviset puolet: matkailijoiden kyky peilata kokemuksiaan ja tuloja niitä tarvitseville

Vaikka omilla etuoikeuksilla rikastettuun arkeen palaaminen on keskeinen eettinen kysymys tirkistelyturismissa, ihailtavaa kuitenkin on, että moni matkailija päätyy jälkikäteen uudelleen arvioimaan ja puntaroimaan kohtaamisiaan. Matkailijoiden kyky reflektoida näkemäänsä ja kokemaansa on itseasiassa erittäin oleellinen osa silloin, kun nähtävyytenä on ollut jokin eettisiä kysymyksiä herättänyt asia – kuten vaikkapa köyhyys slummialueilla. Tällöin myöskään sosiaalinen media ei näyttele matkailussa ainoastaan paholaisen roolia, vaan se tarjoaa tärkeän alustan monille matkailijoille omiin kokemuksiin ja kohtaamisiin liittyvien eettisten pohdintojen läpikäyntiin (Mkono 2016). Esimerkiksi slummivierailut yhdistettynä matkailijoiden kykyyn reflektoida kokemuksiaan voivat toimia yksipuolisia stereotypioita purkavina kohtaamisina. Slummivierailujen jälkeen matkailijat yleensä tiedostavat nähneensä slummin ja sen ihmiset ahtaan, kielteisillä mielikuvilla höystetyn narratiivin kautta (Mkono 2016, Nisbett 2017).

Slummikiertueiden kohdalla positiiviseksi kehityssuunnaksi voidaan nähdä myös se, että kaupungin köyhiä alueita ei pyritä piilottamaan pois matkailijoiden silmistä ”poissa silmistä, poissa mielestä” -tyylisesti. Matkailijat tuovat myös tuloja köyhemmille alueille: Intiassa Mumbain Dharavissa kiertueita järjestävä Reality Tours käyttää suuren osan tuloistaan slummin asukkaiden elämän parantamiseen (Nisbett 2017). Samoin Kawah Ijenin tapauksessa kaivostyöntekijät ovat päässeet laajentamaan tulonlähteitään ryhtymällä matkailijoille oppaiksi (Häkkinen 2017). Näkemystä tirkistelyturismin hyväksikäyttävästä luonteesta voidaan myös haastaa. Toinen Mumbain Dharaviin suuntautuva tutkimus (Slikker & Koens 2015) tuo ilmi, että paikalliset eivät juurikaan näe turisteja pelkästään negatiivisessa valossa, vaan naapurustossa vierailevat matkailijat koetaan pikemminkin luonnollisena osana sen arkipäivää.

 

Tiedostava matkailija pyrkii purkamaan valta-asetelmia kohtaamisissa

Autenttisia ja paikallisuutta replikoivia kokemuksia metsästämällä laajennamme siis käsitystämme maailmasta avarammaksi.  Tulemme suvaitsevimmiksi kun opimme ymmärtämään toisenlaisia todellisuuksia: matkailun kautta tapahtuva vieraiden  kulttuurien tirkistely parhaimmillaan vähentää rasistisia ennakkoluuloja (Appiah 2018). Aineettomia elämyksiä metsästävä  matkailu voidaankin nähdä luonnonvaroja pyyteettömästi kuluttavaan luksusmatkailuun verrattuna pääsääntöisesti hyvänä kehityssuuntana.

Täyttä synninpäästöä tirkistelyturismille on kuitenkaan hankala antaa. Eettinen kysymys sen puitteissa tapahtuvissa kohtaamisissa on vallan ja etuoikeuksien epätasainen jakautuminen. On kiinnitettävä huomioita siihen, että onko tirkistelyn kohteella sananvaltaa siihen, milloin hänestä ja hänen arjestaan tulee turistinähtävyys. Tai pystyykö hän vaikuttamaan siihen, kuka hänen arkipäiväänsä tekee niin sanotun sosiaalisen benjihypyn (katso Steinbrink 2012), palaten taas mukavuuksilla kyllästettyyn arkipäiväänsä käyden nopeasti karummassa todellisuudessa. Tärkeää on myös punnita sitä, että missä määrin tirkistely edistää rauhaa suvaitsevaisuutta lisäten, ja milloin kysymys on pääosin vain matkailijasta itsestään ja itsekkäästä sosiaalisen statuksen pönkittämisestä.

Slummikiertueiden ja Kawah Ijenin esimerkit osoittavat sen, että harvemmin kysymykseen matkailun itsekkyydestä voidaan vastata täysin yksiselitteisesti. Pohjimmiltaanhan matkailun motiivit ovat matkailijan omien päämäärien edistämisessä, jolloin pääasiallinen hyötyjä on matkailija itse. Vastuullinen matkailija kuitenkin tiedostaa omaan matkailuunsa liittyvät mahdolliset epätasa-arvoiset valta-asetelmat, sekä pyrkii kohtaamisissa molempiin suuntiin kulkevaan hyötyyn. Tällöin matkailu myös perustuu arvokkaille kohtaamisille, joissa mieli pidetään avoimena ja ennakkoluulottomana. Vastuullinen matkailija kiinnittää myös aina huomiota siihen, miten kokemuksistaan kertoo ja pyrkii muun muassa olemaan vahvistamatta yksipuolisia stereotypioita kohteista viestiessään.

Tulemme tarjoamaan lisää näkökulmia ja eväitä globaalin matkailun etiikkaan ja eriarvoisuuden vähentämiseen tulevissa artikkeleissamme. Artikkelisarjamme huipentuu lopulta myöhemmin keväällä julkaistavaan globaalin maailman matkailun eettiseen ohjeistoon. 

___________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.