Valta ja epätasa-arvo suomalaismiesten ja thainaisten suhteissa – maan tapako?

Kirjoittaja: Anu Häkkinen

Thaimaahan suuntautuvan seksiturismin ympärillä vellova keskustelu nousi jälleen pinnalle, kun HS julkaisi alkuvuodesta artikkelin aiheen tiimoilta. Artikkeli käsitteli Kumimiehenä tunnettua henkilöä. Kumimiehen profiilin takaa löytyy Tero Vuorimies, suomalaismies joka jakaa vapaaehtoistyönä tietoa seksitaudeista ja niiden ehkäisystä Thaimaan suomalaisyhteisössä.

Monen lukijan silmään tarttui jutussa esiintynyt “Maassa maan tavalla” -sitaatti, jota suomalaismiehet toistelivat oikeuttaessaan prostituutiopalveluiden ostoaan. Myös omaan Thaimaan kokemukseeni, tutkimustietoon ja aihepiirin liittyvään keskusteluun vedoten, voinkin todeta, että tämänkaltainen ajattelu ‘maan tavasta’ on varsin tavanomainen suomalaismiesten keskuudessa Thaimaassa.

Ilmaisu maan tavasta kieltämättä herättää tunteita, mutta miksi? Osittain vastaus tähän kysymykseen löytyykin jo HS:n toimittajan esiintuomasta ihmiskaupan ja seksiturismin kytköksestä. Ihmiskauppa mielletään Thaimaan prostituutioon kiinteästi liittyväksi ongelmaksi. Se on myös ilmiö, jonka prostituutiopalveluiden käyttäjät jollain tasolla tiedostavat, mutta eivät koe, että he itse olisivat osallisina siihen. Myös Kumimies pyrki irrottamaan itsensä ilmiöstä korostamalla seuraavaa: ”Olen kasvanut ihmisenä. Haluan päästä kartalle siitä, keitä tytöt ovat. Tykkäävätkö he olla töissä baarissa? Myyvätkö he seksiä vain rahan takia?”

Seksityöläiset halutaan siis nähdä ennemmin vapaaehtoisesti työtä tekevinä kuin ihmiskaupan uhreina. Monesti näin voikin olla, mutta kysymys kuuluukin mihin tämä vapaaehtoisuus oikeastaan perustuu? Voiko vapaaehtoisuus olla näennäistä vapaaehtoisuutta?

Walking Street on yksi suosituimmista illanviettopaikoista Pattayalla Thaimaassa. © Anu Häkkinen

Ihmiskauppa Thaimaassa on paljon piilevämpi ongelma, kuin miltä se saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa. YK:n alaisen ihmiskauppayksikkö Un Actin mukaan ongelmana onkin juuri se, että suurin osa Thaimaan ihmiskaupasta alkaa uhrin omasta vapaaehtoisesta siirtolaisuudesta, ollen sidoksissa hyvin pienen mittakaavan  paikallisen tason verkostoihin, jotka koostuvat ystävistä ja perheenjäsenistä.

Ongelmaa voi olla siis vaikea tunnistaa, sillä vapaaehtoisuuden ja pakotettuna työskentelyn välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Myös Thaimaan monipuolinen palvelutarjonta matalan kynnyksen tyttöbaareineen hämärtää kuviota, kun kaikissa suhteissa ei ole varsinaisesti edes kyse seksin ostosta, vaan juoman nauttimisesta baaritytön seurassa.

Kohauttava “Maassa maan tavalla” -sitaatti saikin lopulta vastineensa seuraavan viikon sunnuntai-liitteessä. Suomen thaiyhteisön voimanaisena esitelty Vanitsri Tirkkonen kyseenalaisti ‘maan tavan’, ja toi esiin sen, että myös Thaimaassa prostituutio on hävetty ammatti. Hän myös kritisoi sitä, että Thaimaa tunnetaan etenkin vain seksiteollisuudestaan.

Tirkkonen korosti kuitenkin myös maiden välisiä kulttuurieroja tuoden esille sen, että vaikka ajat muuttuvat myös Thaimaassa, on edelleen monelle thaimaalaiselle naiselle – myös hänelle itselleen – suuri ilo ja kunnia olla miestä palvelevassa roolissa. Kyse ei ole siis alistumisesta vaan onnellisuudesta, joka saavutetaan tekemällä hyvää muille buddhalaisen periaatteen mukaan.

Artikkelissa lainattiin myös thaimaalaista prostituoitujen etuja ajavaa Empower-järjestöä, joka kritisoi tapaa, jolla ihmiskauppa ja seksityö niputetaan yhteen, sekä sitä kuinka seksityöläisen asema nähdään aina uhrina. Heidän mukaansa myös “nykymuotoinen ihmiskaupan vastainen työ Thaimaassa aiheuttaa prostituoiduille enemmän ongelmia kuin ihmiskauppiaat.” Thaimaan prostituoitujen tilanteesta on siis näkemyksiä yhtä monta kuin on osallisiakin.

Kulttuurien väliset ajattelutavan erot ovatkin aina varmasti läsnä kun pohditaan thaimaalaisen seksityöläisen roolia suhteessa suomalaiseen ostajaan. Keskustelussa on kuitenkin myös toinen mielenkiintoinen, ja monesti vähemmälle huomiolle jäänyt seikka.

Tarina Kumimiehestä ja hänen suomalaistuttavistaan oli siitä poikkeuksellinen, että se toi parrasvaloihin ne yleensä näkymättömät miehet, jotka seksipalveluja Thaimaassa ostavat. Mutta keitä ovat nämä miehet ja mikä on heidän asemansa ilmiössä?

Myös Kumimies avasi tätä problematiikkaa seuraavin sanoin: ”Näen töissäni palomiehenä paljon sitä, että suomalaisvanhukset makaavat kodeissaan kaksi kolme päivää ulosteissaan. Toinen vaihtoehto heille on muuttaa vanhana Thaimaahan kuolemaan. Täällä heillä on rahaa ottaa vaikka kaksi nuorta naista pitämään itsestään huolen.”  Suurelle osalle Thaimaan suomalaisyhteisönkään miehistä kyse ei ole siis pelkästään seksistä, vaan heidän kontekstissaan arvokkaasta vanhenemisesta.

Tätä suomalaismiehen asemaa ilmiössä pohtiessani vastaani tuli myös jo jokusen vuotta sitten ilmestynyt, mutta edelleen ajankohtainen gradu:  “Mistä on aikuisten kaukaiset Disneylandit tehty?“ (Susanna Jussila, 2011).  Tapaustutkimuksen aineistona on  suomalaismiesten seksimatkailua koskevat nettikeskustelut, jotka on käyty Sihteeriopistona tunnetulla keskustelufoorumilla.

Vaikka Jussila tuo myös esiin materiaalis-taloudellisen epätasa-arvon seksipalveluita ostavien ja myyvien välillä, erityinen huomio on rodullisissa valtasuhteissa, ja tämän myötä tulevassa Thainaisen toiseuttamisessa: ”me ja he”-kategorioissa.

Suomalaismiesten keskusteluissa thaimaalaisia naisia muun muassa eksotisoidaan ja demonisoidaan, eksoottisen ’toisen’ myytteihin turvautuen. Thainaisia myös “lapsellistetaan” korostaen thaimaalaisten toimintatapojen jälkeenjääneisyyttä suomalaiseen “järkiperäiseen” kulttuuriin verrattuna. Myös omaa miehuutta korostetaan tuomalla esiin muun maalaisten miehien – toki stereotypioin väritettyjä – huonoja puolia. Esimerkiksi paikaliset miehet mielletään epärehellisinä ja epäluotettavina kumppaneina thaimaalaisille naisille – verrattuna kunnollisiin suomalaisiin miehiin.

Thaimaa ei myöskään näyttäydy suomalaisten miesten tarinoiden valossa ainoastaan omaan lähtömaahan verrattuna jälkeenjääneenä ja laista piittaamattomana, vaan myös lopputomien mahdollisuuksien maana.  Siellä show on aina käynnissä, ja oman maan vastuut ja velvoitteet eivät paina.

Pattayan walking streetin valokyltit kertovat monipuolisesta tarjonnasta. © Anu Häkkinen

Osuvan esimerkin tästä myös Jussila toi gradussaan esille, rinnastaessaan erään ihmiskaupan uhrin tarinan ja suomalaismiehen kuvauksen vierailemastaan bordellista (s. 78). Tarinoiden tapahtumat kuvauksineen viisikerroksisesta bordellista ja numerolapuin varustetuista tytöistä ovat lähes identtiset.  Ainoana erona on välittynyt mielikuva: kun uhrin kuvaus on epätoivoa täynnä, niin suomalaismiehen kertomuksesta jää kuva jännittävästä viihteestä.

Näiden faktojen valossa, Thaimaan seksiturismia vaikea katsoa sormien läpi, pelkistetysti maan tapaan vedoten. Tähän liittyen myös Kumimiehen tarina jouduttiin päättämään. Loppiaisen jälkeen HS:ssä ilmestyi myös toinenkin uutinen, jossa kerrottiin Hivpontin erottaneen kumimiehen tehtävästään, sillä osa “vapaaehtoistyöntekijän seksikauppaa koskevista kommenteista oli vastoin järjestön periaatteita … järjestö katsoo, että seksikauppaan liittyy usein myös rakenteellista epätasa-arvoa ja ihmisten heikon taloudellisen tai oikeudellisen aseman hyväksikäyttöä.”

Yhtälailla kun hiv-tartunnat ovat vakava asia suomalaismiesten Thaimaan suhteissa, niin ovat myös suhteissa läsnä olevat rakenteelliset valtasuhteet ja epätasa-arvo. Vähättelemättä Kumimiesten kaltaisten henkilöiden tekemää valistustyötä, ehkäpä olisi myös tarvetta työlle sen eteen, että suomalaismiesten tietoisuus omasta valta-asemastaan Thaimaan suhteissa lisääntyisi.  

 

Kirjoittaja Anu Häkkinen on kulttuurimaantieteilijä, joka toimii tällä hetkellä Reilun matkailun yhdistyksen tiedottajana. Hän on myös Thaimaan matkoillaan Pattayan suomalaisyhteisössä useamman kerran iltaa viettänyt repputuristi, joka löytää itsensä usein pohtimasta matkailuun liittyviä eettisiä kysymyksiä. 

 

 

Lähteet

Jussila, Susanna (2011). “Mistä on aikuisten kaukaiset Disneylandit tehty? Thaimaan seksiturismi postkoloniaalin etuoikeustietoisen feminismin ja suomalaismiesten nettikirjoitusten valossa”. Pro gradu, Tampereen yliopisto. <http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/82789/gradu05268.pdf?sequence=1&isAllowed=y>

HS 6.1.2018. “Joka viides suomalaisen saama hiv-tartunta tulee Thaimaasta – Tero Vuorimies valistaa lomakohteissa turvaseksistä ja katsoo asiaa seksin ostajan näkökulmasta” <https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005514768.html>

HS 14.1.2018. “Thaimaassa naisen tulee palvella miestä, mutta seksityö on silti moraalisesti paheksuttua – Suomen thaiyhteisön voimanainen Vanitsri Tirkkonen kertoo kulttuurierosta” <https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005522614.html>

HS 14.1.2018. “Hivpoint lopettaa vapaaehtoisten seksivalistajien käytön Thaimaassa – syynä lausunnot Helsingin Sanomissa” <https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005522706.html>

UN ACT. National trafficking trends: Thailand. <http://un-act.org/thailand/> Viimeksi vierailtu 8.2.2018.

 

 

Kuinka olla reilu reissukuvaaja?

 

Kirjoittaja: Ilona Lindh

Kun lähdin aikoinani vapaaehtoistöihin Intiaan, oli mukanani uusi, ihka ensimmäinen digikamerani. Siitä oli iloa sekä järjestölle että itselleni. Usein se toimi kielirajat ylittävänä kommunikaatiovälineenä, varsinkin lasten kanssa, joiden mielestä oli hauska nähdä kameran näytöstä juuri otettu kuva. Toisaalta oli myös tilanteita, joihin kamera ei kerta kaikkiaan sopinut. Koska olin elänyt siihen asti filmiaikaa, otin kuvia melko maltillisesti. Noin kerran kuussa kävin lähikaupungin valokuvausliikkeessä, jossa kuvat siirrettiin kameran muistikortilta CD-levylle. Olin myös juuri ennen Intiaan lähtöä perustanut blogin, joka toimi Hotmail-tilin yhteydessä. Kuvia en osannut siihen lisätä, vaan lähetin aina silloin tällöin levyllisen kuvia Suomeen veljelleni, joka siirsi ne blogiin kohtaan ”Kuvia”. Kuulostaako muinaisajalta? Tästä on kaksitoista vuotta.

Olen sittemmin käynyt Intiassa useita kertoja, viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tutkailin tällä kertaa erityisen herkin tuntosarvin sekä omaa että muiden matkailijoiden kuvauskäyttäytymistä. Liikuin Rajasthanissa paikoissa, joissa käy paljon turisteja sekä muualta Intiasta että muista maista. Intialaiset turistit ottivat tiuhaan selfieitä kännyköillään ja minutkin pyydettiin usein kuvaan mukaan. Ulkomaiset turistit puolestaan tuntuivat kuvaavan aivan kaikkea, myös niissä paikoissa, joissa kuvaaminen oli varta vasten kielletty, kuten temppeleissä. Räikeimmissä tapauksissa kamera tunkeutui salavihkaa hyvinkin yksityiselle alueelle. Seurasin esimerkiksi tilannetta, jossa turisti kuvasi kauko-objektiivilla temppelin edustalla puhdistautuvaa miestä. Mies oli niin keskittynyt yksityisiin toimiinsa, ettei huomannut lainkaan olevansa yhtä keskittyneen kuvausprosessin kohteena.

Itse pidin kamerani kurissa pyhissä paikoissa, mutta kuvatessani vaikkapa koristeellisia palatseja, ei minua tietenkään haitannut, jos kuvaan osui myös värikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Vasta jälkeenpäin huomasin, että Udaipurin Picholajärven rannalla ottamiini kuviin oli tullut mukaan kolme portailla istuvaa naista, jotka olivat peittäneet kasvonsa käsillään. En saa koskaan tietää, johtuiko se meistä turisteista vai jostain muusta syystä, mutta ymmärtäisin hyvin, jos he halusivat välttää kuvatuksi tulemista. Tuskin itsekään haluaisin joutua suomalaisväestön edustajaksi jonkun ventovieraan lomakuviin, saati Helsinki-aiheiseen blogipostaukseen tai Facebook-päivitykseen – varsinkaan, jos emme olisi muuten tutustuneet.

Sosiaalisen median aikana myös paikkojen kuvaaminen vailla yhtään ihmistä voi olla ongelmallista. Suosittujen Instagram-tilien ja matkablogien ylläpitäjät ovat saaneet huomata, että kauniit kuvat todellakin liikuttavat ihmisiä. Viime aikoina on kirjoitettu siitä, että monet valitsevat matkakohteensa Instagramin matkakuvien perusteella. Pettymys voi olla suuri, kun perillä onkin laumoittain muita matkalaisia kuvaamassa täsmälleen samaa kohdetta, ja ympäristö on kaikkea muuta kuin luonnollisessa tilassaan. Matkailijan pettymystä suurempi haitta koituu kuitenkin todennäköisesti paikalliselle maanomistajalle, yhteisölle ja ympäristölle.

Tänä vuonna on vietetty YK:n julistamaa kestävän matkailun ja kehityksen vuotta, jonka tunnuslause on Travel. Enjoy. Respect – matkusta, nauti, kunnioita. Konkreettinen tapa kunnioittaa paikallista kulttuuria, luontoa ja asukkaita, on miettiä, mitä kuvaa ja missä kuviaan julkaisee. Ammattilaisille kuvaamisen etiikkaan liittyvät kysymykset ovat tuttuja, mutta meidän amatöörienkin kuvien merkitys on yleisöjen kasvaessa korostunut. Jaamme sosiaalisessa mediassa omiin matkakokemuksiimme perustuvia tulkintoja maailmasta. Joskus tulkinta vahvistaa luutuneita ennakkokäsityksiä. Parhaimmillaan niin kuva kuin tekstikin kertovat matkakohteesta tuoreella ja kunnioittavalla tavalla. Sellaisia kuvia YK:n teemavuoden kampanjassakin on etsitty. Niitä löytyy aihetunnisteella #travelenjoyrespect – muun muassa Instagramista.

 

Lue lisää:

Travel.Enjoy.Respect -kampanja

Helsingin Sanomat – Todellisuus Instagramin matkakuvien takana voi yllättää turistin – idyllisen kauniin riisipellon vieressä onkin krääsäkojuja ja mopoja

How Instagram Is Changing Travel

Kuvaajan etiikka

 

Kirjoittaja Ilona Lindh työskentelee kustannusalalla ja tekee väitöstutkimusta suomalaisesta matkakirjallisuudesta.

 

Pienet paikalliset festivaalit yhteisöllisyyden ylläpitäjinä

Kirjoittaja: Mari Holopainen

Kesä ja festarikausi lähestyy. Miten löytää omaleimaisimmat tapahtumat ja tehdä samalla hyvää?

Suomessa järjestetään kesäisin kadehdittava määrä teemoiltaan hyvinkin erilaisia festivaaleja. Ammattimaisesti tuotettujen festivaalien rinnalla järjestetään lukemattomia pieniä kyläfestareita, joiden voima on yhdessä tekeminen. Pienten keskisuomalaisten festivaalien aktiivitekijöiden haastatteluissa muodostui kuva aktiivisista yhteisöistä, jotka ovat ylpeitä tapahtumistaan ja haluavat jakaa festivaaliensa avulla hyvää paikallisesti ja hyvää mieltä laajemminkin.

Esimerkkeinä käyttämilläni festivaaleilla ei ole kasvutavoitteita kävijämäärissä tai rahallisesti vaan enemmän laadullisia tavoitteita esimerkiksi sisällölle – Musiikillisen ja taiteellisen kattauksen laadukkuus ja omaleimaisuus ovat tärkeitä, festivaalit halutaan tuottaa mahdollisimman edullisesti ja eettisiä yksityiskohtia painottaen. Näiden tapahtumien halutaan ennen kaikkea myös vahvistavan paikallista yhteishenkeä. Vastuullisuutta ilmentää esimerkiksi paikallisten nuorten työllistäminen festivaaleille tai yhteistyö nuorten omien yritysten kanssa sekä heidän tukemisensa festivaalin tuotoilla.

Yhteisöllisyys tukee ihmisten välistä kanssakäymistä, toisista välittämistä, työniloa, oppimista ja tuloksellisuutta. Yhteisö on enemmän kuin siihen kuuluvat yksilöt. Yhteisöllisyyden syntyminen vaatii yhteistä arvomaailmaa, aikaa, turvallisuuden tunnetta ja tunnustusta hyvästä työstä. Kihveli Soikoon – skiffle musiikin festivaaleilla Hankasalmella yhtenä vahvana arvona on yhteisöllisyys ja tavoite sen edelleen vahvistamiseen kunnassa. Festivaalia järjestävä Kihveli Soikoon ry. on saanut aikaan mm. vanhan asemarakennuksen säilyttämisen ja aktivoinnin paikallisten nuorten toiminta- ja työllistämispaikaksi. Vanhimmat talkoolaiset ovat noin seitsemänkymmenen ja nuorimmat koululaisia. Järjestäjät kertovat, kuinka festivaalien järjestäminen parantaa yhteisön ylpeyttä: omaleimainen, 20-vuotias festivaali saadaan järjestettyä vuosi toisensa jälkeen, vaikka monta kertaa tapahtuma on täytynyt luoda ”tyhjästä” pienillä rahallisilla ja henkilöresursseilla. Paikallinen identiteetti ja perinteen jatkaminen ovat vapaaehtoisia motivoivia tekijöitä. Tapahtumaan liittyy myös työpajoja, joissa soittimia tehdään itse. Tapahtumassa käy vuosittain noin 5000 kävijää.

Traktorijatzit festivaalin järjestäminen Viitasaaren Suovanlahden kylällä hyvällä meiningillä yhteistyönä on vähentänyt jännitteitä mm. paikallisten ja kesäasukkaiden välillä. Artistikattaus on mietitty keski-ikäiseen musiikkimakuun ja festivaali haluaa antaa tilaa myös uusille kyvyille. Hyvä tunnelma kauniissa järvimaisemassa saa sekä talkoolaiset että kävijät palaamaan vuodesta toiseen. Tapahtumaan liittyy myös traktorimarssi – vanhat masiinat pääsevät esiin torilla. Kävijöitä tämä yli 10-vuotias festivaali vetää puoleensa vuosittain noin 1200.

Kulttuurifestivaali Multiaista satoa on noin 5000 kävijän tapahtuma, jonka tavoitteena on ollut lähes 20 vuotta paikallisen kulttuurin näkyväksi tekeminen sekä ilon ja elämysten jakaminen. ”Multiaista satoa avaa kaikille kokemuksia ja rikastaa elämänlaatua”, tiivistää tapahtuman sielu Satu Olkkonen. Ohjelma koostuu mm. taidenäyttelyistä, tanssista, urheilusta ja musiikista. Kyläfestivaalin erityispiirteenä mainittakoon sukupolvien yli ulottuva talkoolaisuus.

Tapahtumien sosiaaliset edut voidaan nähdä jopa taloudellisia etuja arvokkaampina, sillä ne leviävät tapahtumaa ympäröivään yhteisöön tasaisemmin. Pienissä paikallisissa kulttuuritapahtumissa paikkakunnan historialla, maisemalla ja ympäristöllä on monessa tapauksessa keskeinen merkitys – jo mainituista festivaaleista esim. Multiasta Satoa nojaa vahvasti paikkakunnan omaan osaamiseen ja Kihveli Soikoon pohjaa paikallisiin tarinoihin ja historiaan mm. perustajanaan paikallinen bändi Werner Bros.

Suomalaisen maaseudun kulttuuriohjelman visiossa toivotaan maaseudusta luovien vastakohtaisuuksien tilaa, joka näyttäytyy rauhallisena ympäristönä, mutta on samalla eloisa. Pienet paikalliset festivaalit ovat tärkeitä kylien elävöittäjiä, verkostojen ja yhteisöllisyyden rakentajia. Miksi emme siis valitsisi, aistisi ja tukisi tulevana kesänä pientä maaseutumaisessa ympäristössä järjestettävää festivaalia?

 

 

Lähteet:

Silvanto Satu (toim.) (2016). Festivaalien Suomi. Cuporen julkaisuja 29. Artikkeli: Holopainen Mari ja Maukonen Annamari. Yhdessä tekeminen ja jakaminen – pienen festivaalin perusta

Paasivaara Leena, Nikkilä Juhani (2010). Yhteisöllisyydestä työhyvinvointia

YTR 2010:15 Maaseutumaisen kulttuuritapahtuman olemus, kehitys ja menestys. Ilmonen Kari, Luoto Ilkka & Rosenqvist Olli. Kymmenen kehityskertomusta Suomesta, Skotlannista, Norjasta ja Uudesta-Seelannista