Millaisia eriarvoistavia stereotypioita matkailu osaltaan ylläpitää, ja voiko niitä välttää?

Pelkän lomailun ohella meillä on tarve hakea matkoiltamme usein myös syvempää merkitystä, ja pyrimme tähän niin sanottujen ”aitojen” kokemusten kautta. Aikaisemmat blogitekstimme ovat käsitelleet tähän merkityksen etsimiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, etenkin osana globaaliin etelään* suuntautuvaa matkailua.

Niin sanotussa tirkistelyturismissa matkailija etsii aitoja ja autenttisia kokemuksia, ja saattaa tulla aliarvioineeksi oman länsimaalaisen valta-asemansa ja ”tunkeutuneeksi” paikallisten arkipäivään. Joskus myös halutaan matkailla niin sanotusti minimibudjetilla, mikä taas herkästi luo oletuksen paikallisten pyyteettömästä vieraanvaraisuudesta ja siitä, että palveluista ei tulisi maksaa. Hyväntekeväisyyttä tekevä puolestaan hakee merkitystä matkalleen auttamisen kautta – ilman takeita siitä, että avusta todella on hyötyä kellekään muulle kun hänelle itselleen.

Yllä olevien haasteiden ohella on läsnä myös eettinen kysymys siitä millaisiin mielikuviin käsityksemme maailmasta ja sen ihmisistä perustuu. Tässä artikkelissa tulemme syventymään siihen, miksi viestinnällä on keskeinen rooli yhdenvertaisemman matkailun toteutumisen kannalta.

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä on pyritty korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Käsitteillä pyritään korostamaan sitä, ketkä ovat globaalissa maailmassa niin sanottuja häviäjiä ja ketkä voittajia. Maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet huomioivat etenkin vallan, etuoikeuksien ja muiden resurssien epätasainen jakautumisen eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Olemme valinneet käyttää näitä termejä siksi, että tavoitteenamme on purkaa juuri tätä epätasa-arvoista suhdetta maailman eri ihmisten välillä. Katso myös Fingon artikkeli.

 

Vaarana usein on, että matkailumme perustuu kohteen ja sen paikalliset yksipuolisesti esittäviin tarinoihin

Kun pyrimme tekemään matkoistamme merkityksellisiä, nojaamme vahvasti kuvitelmiin niistä ihmisistä ja paikoista, joiden luona olemme (ks. Salazar 2012). Oleellista on tiedostaa, että nämä kuvitelmat ovat suorastaan maailmaamuokkaavia. Voidaan väittää, että meillä on matkailijoina melko vahvat ja yhtenäiset mielikuvat siitä millaisia Intia tai vaikka Pariisi matkakohteina ovat. 

Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan aina vastaa sitä todellisuutta, jota kohteissa eletään. Matkailussa leviävät kuvitelmat ovat luonteeltaan siis aina representaatioita, eli sellaisia esityksiä, joihin on valikoitunut vain tietyt kohdetta kuvaavat piirteet – ei koko totuus.  Nämä representaatiot syntyvät sosiaalisesti, vuorovaikutuksessa muihin, jolloin niiden levittämiseen osallistuu hyvin moninainen joukko eri toimijoita. Niin yksittäiset matkailijat kuin matkabloggaajat ja matkakohteiden markkinointiorganisaatiot vaikuttavat siihen, millaisia mielikuvia ja ennakko-oletuksia meille matkakohteista muodostuu. Harvoin käsityksemme vierailemistamme paikoista on siis täysin omamme.

Globaalissa etelässä matkaillessamme saatamme kuitenkin tulla astuneeksi niin sanottuun vaaralliseen yksittäisen tarinan loukkuun. Tällöin tulemme sijoittaneeksi myös kohteen paikalliset hyvin tarkkarajaiseen lokeroon, joka ei anna tunnustusta niille monille tarinoille, jotka kyseisen kohteen ja sen ihmisten identiteettejä oikeasti kuvaavat (ks. myös Devine 2016).

 

Millaisia yksipuolisia tarinoita globaalista etelästä ylläpidämme?

Alla on esimerkkien avuin pyritty esittelemään kahta tyypillistä stereotyyppistä ajatusmallia, jotka ovat läsnä etenkin globaalin etelän matkailussa. On kuitenkin hyvä muistaa, että kumpikaan näistä tavoista nähdä globaali etelä ei ole syntynyt matkailun saralla yksinään, vaan myös muut mediat ja markkinoivat tahot osallistuvat niiden ylläpitoon. 

 

“Köyhä, mutta onnellinen”

Esther Bottin (2018) Vietnamin Sapaan sijoittuva tapaustutkimus lähtee liikkeelle siitä, kuinka kohteeseen saapuvat matkailijat ovat närkästyneitä siihen miten paikalliseen alkuperäisväestöön kuuluvat naiset “hännystelevät” heidän perässään kaupittelemassa tavaraa. Kaikenlainen ”aggressiiviseksi” mielletty kaupustelu onkin monille meistä tuttu tilanne omilta matkoiltamme, mutta mistä siihen liittyvä närkästys meissä oikein kumpuaa?

Bottin tutkimus esittää, että kaupustelu ei ole osa sitä autenttista kuvitelmaa, joka matkailijoilla on Sapasta ennen sinne saapumista. Se paikallisiin liitetty mielikuva, joka tämänkaltaisen kaupustelun myötä siis murtuu, on alkuperäisväestön edustajan ”aitous”.

Läsnä on kysymys kaupallisuuden ja aitouden välisestä ristiriidasta: matkailijat kokevat, että kohtaamiset paikallisten kanssa perustuvat vain epäaidoille kauppasuhteille. Eettinen kysymys onkin se, kuinka globaalin etelän kohteissa miellyttääkseen matkailijoita, paikallisten tulisi sopeutua hyvin tarkkarajaiseen köyhyydellä romantisoituun kuvitelmaan. Tässä kuvitelmassa paikalliset nähdään usein passiivisina sen sijaan, että heidät esitettäisiin aktiivisina toimijoina, joilla on valtaa vaikuttaa oman elämänsä.

Sapan tapaus osoittaa sen, että väliä on sillä, miten esitämme kokemuksemme kohteista ja niiden ihmisistä. Tuemmeko yksipuolista köyhyydellä romantisoitua myyttiä ahdistumalla siitä, että kohteessa ei olekaan niitä “aitoja ja alkuperäisiä” paikallisia, jotka ovat “köyhiä, mutta onnellisia”?

 

Rakennuksia tien varrella. Ratanakiri, Kambodža. Köyhyyden romantisointia vai ”aitoa” maaseutua? Valokuvan Facebookissa julkaistussa versiossa oli rajattu pois ohi ajavat moottoripyörät. Kuva: Anu Häkkinen

 

“Villi ja eksoottinen

Etenkin Afrikka on tavattu kuvata villinä ja eksoottisena”, kolonialismin perintönä jääneiden yksipuolisten kehysten avulla (ks. Bonsu 2009). Nämä kehykset ovat ideologisia siinä mielessä, että niiden avulla on pyritty ja yhä pyritään ylläpitämään eriarvoisia valta-asetelmia länsimaalaisten ja afrikkalaisten välillä. Näiden kehyksien mukaisissa kuvitelmissa toistuvat usein tietyt vastakkainasettelua synnyttävät elementit: alastomuus, villieläimet, primitiivisyys ja jopa väkivaltaisuus.  Etenkin alastomien vartaloiden avulla ylläpidettyjen kuvitelmien kohdalla nousee eettinen kysymys siitä, että esitettäisiinkö minkään muun värisiä vartaloita samalla tavalla? Nämä kehykset ovatkin salakavalia siinä mielessä, että ne ovat usein myös näkymättömiä niille, jotka niitä hyödyntävät.

Myös erotisoidut ja seksualisoidut sukupuolistereotypiat kulkevat usein käsi kädessä “villin ja eksoottisen” globaalin etelään liitetyn stereotypian kanssa. Esittelimme aikaisemmassa blogitekstissä tapausta, jossa 12-vuotiaan raskaana olevan sambialaistytön kuvaa oli käytetty osana Suomen kontekstiin sidottua hyväntekeväisyyskampanjaa. Sen lisäksi, että kampanja nähtiin valkoisena pelastajuutena, kampanjaa kritisoivat korostivat myös sitä, millaisia afrikkalaisiin naisiin liitettyjä sukupuolittuneita stereotypioita kampanja osaltaan vahvisti.

Tutkija Faith Mkwesha kritisoi* kampanjaa siitä, että se asetti myös hänet stereotyyppiseen “afrikkalaisen naisen” lokeroon. Pelkästään ihonvärinsä takia myös hänet tullaan herkästi liittäneeksi osaksi sitä tarinaa, jossa afrikkalaiset naiset lisääntyvät hyvin nuorena ja hallitsemattomasti. Tämänkaltaiset stereotypiat ovat vaarallisia siinä, miten ne yliseksualisoivat ja jopa eläimellistävät kohteitaan. Samalla ne tulevat herkästi myös riistäneeksi kaikilta afrosuomalaisilta naisilta tunteen heidän arvokkuudestaan ihmisenä.
*Mkweshan kommentit kuunneltavissa Mahaduran ja Özberkanin podcastista.

Samankaltaiset ”villin ja eksoottisen” myyttiä vahvistavat stereotypiat globaalin etelän naisista ovat läsnä etenkin myös seksiturismissa. Monien muiden seksiturismiin liittyvien eettisten kysymysten ohella, nämä stereotypiat etenkin ovat haaste kulttuurienvälisten suhteiden yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Aikaisemmassa thainaisten ja suomalaismiesten välisiä suhteita pohtineessa blogitekstissä kirjoitimme thainaisiin ja Thaimaahan liitetyistä stereotypioista näin: 

Jussilan gradusta käy ilmi, kuinka suomalaismiesten keskusteluissa thaimaalaisia naisia muun muassa eksotisoidaan ja demonisoidaan, eksoottisen ’toisen’ myytteihin turvautuen. Thainaisia myös “lapsellistetaan” korostaen thaimaalaisten toimintatapojen jälkeenjääneisyyttä suomalaiseen “järkiperäiseen” kulttuuriin verrattuna. … Thaimaa ei myöskään näyttäydy suomalaisten miesten tarinoiden valossa ainoastaan omaan lähtömaahan verrattuna jälkeenjääneenä ja laista piittaamattomana, vaan myös lopputomien mahdollisuuksien maana. Siellä show on aina käynnissä, eivätkä oman maan vastuut ja velvoitteet paina.

Tämän kaltaisten ajatusmallien läsnäolosta on relevanttia puhua muuallakin kuin seksiturismin kohdalla. Kun yleensäkin haemme elämyksiä eksoottisiksi mielletyistä kohteista, on hyvä tiedostaa, että se eksoottinen tarina ei kaikilta osiltaan ole ihmisarvoa kunnioittava. Vaarana etenkin seikkailunhaluisessa globaaliin etelään suuntautuvassa matkailussa on niin sanotusti eksotisoida kohdetta ja sen paikallisia, jolloin tulemme myös esittäneeksi itsemme ”modernin” ja ”edistyneen” maailman edustajina.

 

Matkailussa usein esitetään matkakohde ja sen paikalliset eksoottisina. Kuvassa paikallisopas Ratanakirissa, Kambodžassa. Kuva oli julkaistu kuvatekstillä ”Tarzan”. Kuva: Anu Häkkinen

 

Meillä on matkailun saralla suuri potentiaali kertoa monipuolisia tarinoita maailmasta

Tapaamme lokeroida kielen ja kuvien avulla todellisuutta helpommin ymmärrettäväksi, missä ei itsessään ole mitään pahaa. Ongelmaksi se kuitenkin muodostuu silloin, jos näissä yleistyksissä toistuvat samat ihmisiä ja paikkoja erottelevat kahtiajaot ja stereotypiat.

Huomionarvoista on se, kuinka sisäistettyjä yllä kuvatun kaltaiset ajatusmallit ”meistä” ja ”heistä” ovat: niistä on muodostunut niin arkipäiväisiä, että niitä on vaikea aina edes tiedostaa. Jos myös matkailumme nojaa yksipuolisiin tarinoihin paikoista ja niiden ihmisistä, on kysyttävä, että avartaako matkailu oikeasti, vai kasvattaako se globaalia eriarvoisuuden kuilua entisestään? Globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen eriarvoisuuskysymyksen valossa, tämänkaltainen viestinnällisten keinojen avulla ylläpidetty kahtiajako maailman eri ihmisryhmien välillä harvemmin edistää yhdenvertaisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Väistämättä on siis selvää, että meillä kaikilla on matkailusta viestivinä suuri vastuu yhdenvertaisuuden edistämisessä.

Miten sitten viestiä kohteesta sekä sen paikallisista kunnioittavasti ja ihmisarvoa vaalien? 

Lähtökohtana on, että matkailusta viestiessämme meidän tulisi aina kunnioittaa ihmisten arvokkuutta ja yksityisyyttä. Omat motiivit matkailuun onkin aina hyvä tiedostaa viestiessään. Edes hyvät tarkoitusperät, kuten hyväntekeväisyys tai auttaminen eivät oikeuta välinpitämättömyyteen paikallisten ihmisarvon ja kunnian edessä.

Matkailusta viestivän tulisi pyrkiä kuvamaan todellisuutta mahdollisimman monipuolisesti. Esimerkiksi alkuperäiskansojen edustajat tavataan kuvata ja esittää usein vain ja ainoastaan perinneasuissaan – vaikka harva niitä oikeasti arjessaan käyttäisi. Vaikka perinneasuja tai muitakaan kulttuurisia esineitä ei itsessään tule mieltää osaksi menneisyyttä, niin usein matkailussa tullaan niiden avulla vahvistaneeksi virheellistä käsitystä siitä, että tietyt ihmisryhmät eläisivät vain ja ainoastaan ”primitiivisessä menneisyydessä”. Siksi myös Vietnamin Sapan esimerkin matkamuistomyyjät halutaan nähdä vain osana tätä tarinaa, ja turistit hämmentyvät kun Kenian Maasai-heimoa edustavalla oppaalla onkin jalassaan farkut.

On hyvä myös muistaa, että kertomuksen merkitys riippuu kontekstista, jossa se esitetään. Esimerkiksi kuva tummaihoisten lasten kanssa vapaaehtoistyömatkalta tulee kotimaan kontekstissa herkästi vahvistaneeksi virheellistä käsitystä siitä, että kaikki tummaihoiset ovat passiivisia avun tarpeessa olevia ihmisiä, jotka vain valkoihoiset voivat pelastaa. Näissä tapauksissa varsinkin viestien kehystämiseen tulisi kiinnittää huomioita. Hyvä on tarkastella kriittisesti sitä, että ketkä ovat kuvissa tai tarinoissa keskeisessä roolissa? Millaisessa asetelmassa matkakohde tai sen paikalliset ovat esitetty? 

Etenkin ihmisistä viestiessämme, meidän kaikkien tulisi myös pyrkiä aina asettumaan sen henkilön asemaan, kenestä viestitään. Tässäkin on kuitenkin hyvä tiedostaa, että joskus oma etuoikeutettu asema voi estää näkemästä asioita täysin toisen näkökulmasta. Tällöin voi pyrkiä myös antamaan äänen sille kenestä viestitään – paras tapa olla esittämättä paikallisia ahtaan näkökulman kautta, on antaa heidän itse kertoa omat tarinansa.

Viimeisenä mainittakoon, että meillä on matkailun saralla ainutlaatuinen tilaisuus nähdä ja kokea paikkoja myös monipuolisten sekä paikallisille tunnustusta antavien tarinoiden kautta. Sellaisten tarinoiden, jotka luovat enemmän samaistumispintoja ja ymmärrystä, sekä esittävät maailman niiden monien todellisuuksien kautta, jota se on. Muistetaan siis vahvistaa matkailun yhdenvertaistavaa voimaa jakamalla myös niitä tarinoita, joita yleisömme ei ole vielä kuullut.

Katso myös Radi-Aidin materiaali eettisestä matkailusometuksesta: “How To Communicate The World”. A Social media guide for volunteers and travelers.

 

Indonesian pääkaupunki Jakarta juna-asemalta kuvattuna. Indonesia on lukuisien miljoonakaupunkien maa, ja pelkästään sen pääkaupungissa asuu yli 10 miljoonaa ihmistä. Myös yli puolet indonesialaisista asuu kaupungeissa. Harvemmin tämä seikka Indonesiasta kuitenkaan korostuu maata koskevissa matkakertomuksissa. Tämän kuvan sijaan Facebookkiin oli julkaistu kuvia junanradanvarren ”slummirakennelmista”, eksoottisista rannoista ja riisinviljelijöistä pelloillaan. Kuva: Anu Häkkinen

 

 

____________________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.

 

 

 

 

 

 

 

Hyväntekeväisyys ja auttaminen matkalla: olemmeko valkoisia pelastajia?

Olemme kaikki törmänneet moniin tapoihin tehdä hyväntekeväisyyttä osana globaaliin etelään* suuntautuvia matkojamme. Perinteisimpiä tapoja pyrkiä tekemään hyvää matkalla on erilaisten lahjoitusten antaminen tai vapaaehtoistyöhön osallistuminen. Etenkin vapaaehtoismatkailu on kasvanut isoksi alaksi, ja nykyään erilaisia vapaaehtoismatkoja ulkomaille myyvät niin kansalaisjärjestöt kuin yrityksetkin.

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä on pyritty korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Käsitteillä pyritään korostamaan sitä, ketkä ovat globaalissa maailmassa niin sanottuja häviäjiä ja ketkä voittajia. Maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet huomioivat etenkin vallan, etuoikeuksien ja muiden resurssien epätasainen jakautumisen eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä. Olemme valinneet käyttää näitä termejä siksi, että tavoitteenamme on purkaa juuri tätä epätasa-arvoista suhdetta maailman eri ihmisten välillä. Katso myös Fingon artikkeli.

Hyviin tarkoitusperiin pohjautuva matkailu ei kuitenkaan rajoitu vain lahjoituksiin ja vapaaehtoistöiden tekemiseen. Esittelimme aikaisemmin tapauksen, jossa allekirjoittanut matkusti gradunsa perässä itäiselle Jaavalle Indonesiaan kertoakseen tarinan Ijenin tulivuorikraatterin rikkimalmikaivoksen työntekijöistä.

Tavoitteena gradussa oli ennen kaikkea paljastaa tyypillinen “hikipaja”, eli työympäristö, jonka tuotanto-olosuhteita, palkkoja tai työehtoja pidetään kohtuuttoman huonoina. Gradun tarkoitus oli siis kertoa siitä, kuinka tuotantoketjun alkupäässä 300 kaivostyöntekijää raataa päivät pitkät taatakseen samaisen tuotantoketjun loppupäässä sijaitseville kuluttajille monia tärkeitä kulutustuotteita kuten lääkkeitä ja kosmetiikkaa.

Tutkimuksen edetessä keskeiseksi eettiseksi kysymykseksi nousi kuitenkin se, että kuka kyseisen gradun tekemisestä lopulta hyötyy? Vaikka tarkoitusperät gradussa olivat hyvät, niin allekirjoittanut koki, ettei pystyisi gradunsa avulla oikeastaan hyödyttämään ketään muuta kuin itseään.

Aku Ankkaa esittävä rikkimalmista tehty matkamuisto Ijenin tulivuorella Indonesiassa. Tulivuoren kaivostyöntekijät myyvät erilaisia rikkimalmista valamiaan esineitä tulivuorella vieraileville matkalijoille. Kuva: Anu Häkkinen


Valkoinen pelastajuus on tuttu termi hyväntekeväisyyskampanjoiden kritiikistä

Yllä kuvatussa tapauksessa allekirjoittanut koki graduinensa olevansa paikan päällä niin sanotussa valkoisen pelastajan roolissa. Valkoisella pelastajuudella (eng. white saviourism) on pyritty kritisoimaan perinteistä mallia tehdä hyväntekeväisyyttä. Siinä länsimaalainen, ihonväriltään oletettu valkoinen, pyrkii ”kantamaan kortensa kekoon” auttamalla jotakin huonommassa asemassa olevaa, ihonväriltään oletettua ruskeaa.

Keskustelu valkoisesta pelastajuudesta kuohui viime vuonna etenkin “12-vuotiaan äitiysvaatteet”  -kampanjan ympärillä. Sittemmin pahoittelujen kera pois vedetyllä kampanjalla pyrittiin kyllä puuttumaan tärkeään aiheeseen eli nuorten tyttöjen raskauksiin. Kampanjassa kyseiselle ongelmalle annettiin kasvot 12-vuotiaan raskaana olevan sambialaistytön Fridahin valokuvan avulla. Valokuvan, jossa Fridah oli puettu suomalaisen muotisuunnittelijan tekemiin äitiysvaatteisiin, ja jonka oli ottanut tunnettu suomalainen valokuvaaja.

Kampanjaa kohti suunnattu kritiikki kyseenalaisti etenkin sen, että onko Suomen kontekstiin suunnatulla kampanjalla oikeutta esittää tummaihoinen avun kohde kyseisellä tavalla. Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU ry) Liikkeessä yli rajojen -blogissa Noora Kotilainen kuvailee kampanjan ongelmallisuutta näin:

“Kampanjassa esiintyvä afrikkalainen äitiysvaatteisiin puettu raskaana oleva lapsi yhdistettynä julkkishumanitaristiseen asetelmaan heijastaa hierarkkista katsettamme globaaliin maailmaan.”

Hierarkisella katseella viitataan siihen, kuinka tulemme usein ihan tiedostamattamme esittäneeksi globaalin etelän ihmiset passiivisina avun saajina, sen sijaan että näkisimme heidät aktiivisina toimijoina ja subjekteina. Tapa nähdä avun kohde objektina – sellaisena, joka kaipaa pelastusta, asettaa avun kohteen eriarvoiseen asemaan. Valkoisen pelastajuuden käsitteillä pyritään viime kädessä korostamaan sitä, kuinka kolonialismin perintönä jääneet ihmisarvoa alentavat stereotypiat globaalin etelän ihmisistä elävät yhä.

 

Matkaileva hyväntekijä saattaa päätyä tukemaan eettisesti kyseenalaista toimintaa

Niin sanotut “orpokodit” ovat matkailun kontekstissa esimerkki siitä,  mihin matkailijoiden tarve auttaa voi osaltaan johtaa. The Guardian -lehden reportaasi balilaisesta Jodie O’Shea House-lastenkodista osoittaa ensinnäkin sen, kuinka kaikki kyseisessä lastenkodissa asuvat lapset eivät todellisuudessa ole edes orpoja.

Reportaasissa kerrotaan, että lapset ovat peräisin muilta Indonesian alueilta, joista perheet ovat luovuttaneet lapsiaan Jodie O’Shea Houselle muun muassa lapsille taattavan koulutuksen vuoksi. Lasten koulunkäyntiä rahoitetaan lastenkodissa päivittäin vierailevien länsimaalaisten matkailijoiden tuomien lahjoitusten avulla.

Esimerkki herättää paljon lasten oikeuksiin liittyviä moraalisia kysymyksiä. Tällainen on ennen kaikkea lasten tarpeeton laitostuminen, mikä voi osaltaan johtaa lapsen terveydentilan heikentymiseen sekä aiheuttaa häiriöitä kiintymyssuhteen kehittymisessä, käytöksessä ja älyllisen kapasiteetin muodostumisessa (van IJzendoorn ym. 2011). Toinen kysymys liittyy lasten oikeuteen säilyttää yksityisyys ja kunnia, mikä ei toteudu lastenkodissa päivittäin ravaavien matkailijoiden takia.

Balin esimerkki osoittaa myös sen miksi meidän tulisi puhua lastenkodeista “orpokotien” sijaan. Termi “orpokoti” ei ainoastaan vääristä todellisuutta luomalla oletuksen siitä, että lapset olisivat orpoja. Termi on myös epäeettinen siinä miten sen avulla kaupallistetaan ihmiskohtaloita kurjuutta romantisoiden.

Hyväntekijäkin saattaa siis päätyä tukemaan eettisesti kyseenalaista toimintaa. Vaikka Balin tapauksen “orpokotibisnes” johtuu myös paljolti Indonesian kansallisesta köyhyysongelmasta, niin oikeutuksensa se hakee länsimaalaisten matkailijoiden tarpeesta tehdä hyvää matkallaan.

 

Ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähtevän tulisi punnita sitä, tuleeko apu tarpeeseen ja onko hänellä mitään annettavaa

On ymmärrettävää, että joskus matkailijat pyrkivät paikkaamaan itse matkailusta syntyvää syyllisyyden tunnetta tekemällä hyväntekeväisyyttä perillä. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että huonosti järjestetty, vain matkailijoiden tarpeet huomioiva vapaaehtoistyö voi pahimmillaan olla taakka paikallisille.  

Tutkan reportaasiin antamassaan haastattelussa Lapin yliopiston tutkija Emily Höckert kertoo siitä, kuinka hänen tutkimissaan nicaragualaisissa kahvikylissä vapaaehtoiset nähtiin paikallisten naisyrittäjien toimesta suorastaan taakkana. Avulle ei tapauksessa ollut edes todellista tarvetta, mutta vapaaehtoismatkailijoiden ruokkiminen ja majoittaminen edellytti paikallisilta uhrauksia ajassa. Höckert luonnehtii, että “vapaaehtoismatkoja voidaan myydä paikallisten auttamisena, vaikka se voikin tosi asiassa olla toisin päin”.

Sen lisäksi, että matkailijan kannattaa aina punnita sitä onko apu edes tervetullutta, on läsnä myös kysymys siitä voiko todella olla avuksi. Karoliina Saarisen (2017) gradun tapaustutkimus Bolivian pääkaupungin La Pazin alueelta nostaa esiin monia oleellisia huomioita lastenkoteihin suuntautuvasta vapaaehtoismatkailusta. Keskeinen tutkimustulos on, että tutkimuksen lastenkodeissa vapaaehtoistyöllä on pystytty korvaamaan puuttuvia resursseja ja, että paikalliset työntekijät ovat kiitollisia saamastaan avusta. Ongelmalliseksi avun toimittamisen kannalta koettiin kuitenkin usein vapaaehtoisten puutteelliset taidot, etenkin kielitaidon puute.

La Paz, Bolivia. Kuva: Karoliina Saarinen

Vaikka tapaustutkimuksen valossa lapset olivatkin tottuneita siihen, että vapaaehtoisia tulee ja menee, on läsnä myös eettinen kysymys lasten kiintymyssuhteen häiriöllisestä kehityksestä. Saarinen painottaa sitä, että vapaaehtoisuuksien tulisi lastenkoteihin suuntautuessaan olla kestoltaan pitkiä – vähintään puolen vuoden pituisia, eikä vain muutamien viikkojen tai kuukausien pyrähdyksiä. Lyhyemmällä ajalla harvoin saa esimerkiksi voitettua lasten luottamusta puolelleen. Eräs tutkimukseen haastatelluista työntekijöistä kuitenkin problematisoi erittäin pitkänkin vapaaehtoisuuden sen vuoksi, että pitkässä ajassa lapsen ja vapaaehtoisen suhteesta tulee syvempi, jolloin lapsen henkinen kärsimys voi eron hetkellä olla suurempi.

La Pazin kaupunkikuvaa Boliviasta. Kuva: Karoliina Saarinen

 

Valkoinen pelastajuus on kolonialismin perintönä jäänyt eriarvoistava valtasuhde

Välttääkseen valkoisen pelastajuuden ongelman, vapaaehtoistyöhön lähtevän on aina punnittava, mitkä hänen omat motiivinsa matkalle ovat sekä onko hänellä mitään annettavaa. Miksi vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä on lähdettävä tekemään juuri globaaliin etelään? Voisiko samankaltaista työtä tehdä kotimaassa? Suomen lähetysseuran Mimosa Hedberg toteaakin Maailman Kuvalehden näkökulmassaan, että “enemmän hyötyä kehittyville maille olisi, että opiskelisit vaikka rakennusinsinööriksi”. 

Valkoisen pelastajuuden yhteydessä voidaan puhua niin sanotusta “valkoisen miehen taakasta”, jolla kolonialismikin aikoinaan oikeutettiin: kolonisoivat valtiot olivat hyvällä asialla sivistäessään kansakuntia, joita ne valloittivat. Sittemmin sivistämisen missio on muuttunut tarpeeksi kehittää näitä maita, mikä on osa kertomusta, josta myös termi “kehitysmaa” juurtaa itsensä.

Nykypäivän versiossa kehittämisen tarpeen on korvannut hyväntekemisen tarve. Tutkijat ovatkin esittäneet, että tapauksittain ympäristönsuojelun ja auttamisen halun nähdään toimivan oikeutuksena pitää aikaisemmin kolonisoituja alueita länsimaalaisessa otteessa edelleen (katso esim. Bandyopadhyay & Patil 2017, Devine 2016). Bandyopadhyayn ja Patilin tutkimus esittää, kuinka etenkin jälkimmäisestä, halusta auttaa, on muodostunut osa nykypäivän ”valkoisen naisen taakkaa”. Valkoisessa pelastajauudessa ei siis ainoastaan hyödy vain tekijä itse, vaan siinä myös länsimainen tapa toimia nähdään ainoana oikeana. Jälkimmäinen on eittämättä käsitys,  joka meidän tiedostavina ja kunnioittavina globaalia maailmaa matkailevina tulee haastaa.

 

___________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.

 

 

 

 

 

 

 

Voiko matkailulla vaikuttaa globaaliin köyhyysongelmaan?

Yhteistyössä Lapin yliopiston tutkijatohtori Emily Höckertin kanssa. Sähköposti: emily.hockert(a)ulapland.fi 
_____________________

Turismia on monesti tarjottu ihmelääkkeeksi globaalin köyhyyden ratkaisuun. Historian saatossa niin sijoittajat, maiden hallitukset, kansalaisjärjestöt kuin maailman matkailujärjestökin ovat kannustaneet hyödyntämään turismia köyhyyden vähentämisessä ja ehkäisemisessä (Scheyvens 2007, Höckert 2018). Vaikka globaalit matkailijamäärät ovat räjähdysmäisessä kasvussa, niin näemme silti jatkuvasti uutisia globaalin eriarvoisuuden kasvamisesta. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam raportoi äskettäin, että samassa ajassa kun maailman 26 rikkaimman yhteenlaskettu omaisuus kasvoi 2,5 miljardilla, niin maailman köyhemmän puolikkaan omaisuus puolestaan laski 11 prosentilla.

Näiden lukujen ja kehityssuuntien valossa täytyykin kysyä, että kuinka pitkälle matkailun avulla voidaan todellisuudessa vähentää köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Miten matkailu on osallisena kasvavaan eriarvoisuuteen köyhien ja rikkaiden välillä? Entä kuinka oikeudenmukaista se ylipäätään on, että globaalissa etelässä* elävät ovat riippuvaisia globaalin pohjoisen matkailijoiden tuomista rahavirroista?

*Globaalin etelän ja globaalin pohjoisen käsitteillä pyritään korvaamaan perinteinen jako kehitys- ja teollisuusmaiden välillä. Tavoitteena kyseisten termien avulla on korostaa sitä, ketkä globaalissa maailmassa ovat häviäjiä ja ketkä voittajia: maantieteellisten rajanvetojen sijaan käsitteet pyrkivät huomioimaan vallan, etuoikeuksien ja resurssien epätasaisen jakautumisen ihmisten välillä globaalissa maailmassa. Koska pyrimme myös tässä artikkelissa vaikuttamaan eriarvoisuuteen yhdenvertaisuutta lisäämällä, niin näemme, että juuri tämä epätasa-arvoinen suhde maailman eri ihmisten välillä asettaa haasteen yhdenvertaisuuden toteutumiselle.


Miten köyhyyteen on pyritty puuttumaan matkailun avulla, ja miksi se ei aina toimi?

Englanninkielisellä termillä kulkeva ‘pro-poor tourism’ eli köyhyyttä vähentävä matkailu muodostui keskeiseksi kehitystä ajavaksi oppisuuntaukseksi 1990-luvulla. Sen oppeja soveltamalla ja etenkin pienen mittakaavan yhteisöpohjaista matkailua (eng. community-based tourism) kehittämällä on tapauksittain saatu aikaiseksi luotua tulonlähteitä maailman köyhimmille. Tämä köyhyyttä vähentävän matkailun paradigma on sittemmin kuitenkin saanut osakseen laajaa kritiikkiä, sillä monet sen nimissä toteutetuista hankkeista ja aloitteista eivät ole lopulta hyödyttäneet niitä kaikista köyhimpiä (ks. Scheyvens 2007). 

Köyhyyden vähentämiseen tähtäävä matkailu on riskialtista myös toisestakin syystä kuin siitä, että sen tulot eivät aina kohdistu oikeisiin paikkoihin. Tarjoamalla matkailua yksinään ratkaisuna köyhyysongelmaan, saatetaan tulla nimittäin kääntäneeksi selkä köyhyyteen liittyvien rakenteellisten ongelmien ratkaisulle. Melissa Nisbett (2017) korostaa tätä näkökulmaa osana tutkimustaan, joka käsittelee Intian Mumbain Dharavin naapurustoon suuntautuvia slummikiertueita. Dharavin naapuruston kiertueet ovat osa niin sanottua slummiturismia, joka on varsin suosittu tapa kokea paikallisuutta monissa eri globaalin etelän matkakohteissa.

Vaikka Dharavin tapauksessa kiertueiden positiivisena puolena ovat matkailijoiden naapurustoon tuomat tulot, niin usein slummikiertueiden kaltaisissa köyhempiin yhteisöihin suuntautuvissa matkailun muodoissa köyhyys nähdään ikään kuin kauniina ja luonnollisena asiana. Tätä kutsutaan myös köyhyyden romantisoinniksi.

Myös Dharaviin järjestetyt kiertueet keskittyvät kuvaamaan Dharavin naapurustoa elävänä, yhteisöllisenä ja yritteliäisyyden täyttämänä paikkana. Tämä on toki tärkeää slummeihin liitettyjen negatiivisten ennakkoluulojen purkamisen näkökulmasta. Nisbett kuitenkin ehdottaa, että ennakkoluulojen purkamisen ja slummin voimauttamisen lisäksi, kiertueella voitaisiin auttaa matkailijoita ymmärtämään köyhyyttä laajemmassa uusliberalistisen markkinatalouden synnyttämässä kontekstissa. Tällöin tulisi siis valottaa myös sitä, kuinka slummeissa asuvat ihmiset ovat ”onnellisuudestaan ja yritteliäisyydestään” huolimatta jatkuvan häätöuhan alla, sekä elävät ilman kunnollista infrastruktuuria tai sosiaalisia palveluita. 

Kuten Mumbain Dharavin esimerkki osoittaa, niin ratkaisut globaaliin köyhyyteen ovat matkailun ohella vahvasti kytköksissä myös maiden kansallisiin ja paikallisiin konteksteihin. Vaikka mahdollisuus vaikuttaa köyhyyteen etenkin globaalissa etelässä voi tästä näkökulmasta vaikuttaa mitättömältä, sitä se ei kuitenkaan ole. Myös yksittäiset matkailun toimijat voivat yrittää vaikuttaa köyhyyteen, ja seuraava esimerkki tarjoaa näkökulman tähän.

 

Nicaraguan kahviylängöt ja matkailijoiden ‘köyhäily’

Monelle meistä tutut Lonely Planet -matkaoppaat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana auttaneet reppureissaajia matkustamaan mahdollisimman halvalla, ‘live and travel on a shoestring’ -tyylisesti. Kokeneimmilla maailmanmatkaajilla on reissukertomuksia, joissa muun muassa paikallisten vieraanvaraisuus on mahdollistanut minimibudjetilla matkustamisen. Näissä tarinoissa usein romantisoidaan köyhyyttä ja paikallista arkea, sekä luodaan eroa reppureissaajien ja “muiden” matkailijoiden välillä.  

Globaalissa etelässä minimibudjetilla matkustamisen eettistä kysymystä pohtiaksemme, voimme hetkeksi vaihtaa maisemaa Nicaraguan kahviylängöille, joihin suuntautuvaan matkailuun tutkija Emily Höckert (2018) perehtyi väitöskirjassaan. Kansainvälinen solidaarisuusliike toi ulkomaalaisia matkailijoita Nicaraguan kahviyhteisöihin jo 1980-luvulla. Näitä vieraita yhdisti halu auttaa isäntäperheitä sekä kiinnostus Nicaraguan sosialistista vallankumousta ja uutta osuuskuntaliikettä kohtaan. Ajatus järjestäytyneemmästä matkailun liiketoiminnasta syntyi 2000-luvun alussa vaikean kahvikriisin jälkimainingeissa. Tällöin ajateltiin, että matkailijoiden majoittaminen paikallisten perheiden luona toisi kaivattuja lisätuloja ja vähentäisi kylien riippuvuutta kahvinviljelystä.

 

‘The Joys of Coffee’, Matagalpan kahviylängöt nicaragualaisen taiteilijan José Luis Alvarado Namoyorin maalaamana.

 

Kylään pystytettiin viittoja ja opasteita, jotka kertovat vierailijoille mitkä kodeista tarjoavat majoitusta, missä päin on vesiputous, kahviviljelmät, vanha kultakaivos, näköalapaikat, kioski ja jalkapallokenttä. Paikallisten matkailuyrittäjien mukaan matkailijoiden vastaanottaminen heidän omissa kodeissaan tuntui aluksi hyvin haasteelliselta. Ajankäyttöön liittyvien ongelmien lisäksi, heillä oli huoli matkailijan viihtyvyydestä ja hyvinvoinnista ja he tunsivat epävarmuutta oman kotinsa tai tarjoamansa ruuan vaatimattomuudesta.

Ajan kuluessa kahvikylien matkailuyrittäjät ovat edistäneet omaa ammattitaitoaan osallistumalla erilaisiin koulutuksiin, sekä parantaneet matkailumajoituksen laatua korkeakorkoisten lainojen avulla. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, etteivät kaikki matkailijat näytä tunnistavan heidän tarjoamiaan palveluja matkailutuotteiksi, joilla on hinta. Jason, jonka perhe on majoittanut vieraita 80-luvulta lähtien, on tyypitellyt Nicaraguaan saapuvat vieraat seuraavanlaisesti:

”Ensiksi, on olemassa turisteja, jotka haluavat nauttia mukavuuksista ja pitää hauskaa. Toiseksi, on olemassa turisteja, jotka ovat kiinnostuneita oppimaan, opettamaan, jakamaan ja olemaan yhdessä paikallisten kanssa. Kolmas oma ryhmänsä ovat reppureissaajat, ’mochilleros’, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan paikkoihin ilmaiseksi. He tulevat kyläämme, kävelevät ympäriinsä, eivät maksa opastetusta kierroksesta tai muustakaan.  He ovat kuulleet tästä paikasta ja tulevat tänne tietämättä, että meillä on myös sääntöjä täällä. Esimerkiksi siitä, että tänne täytyy maksaa pääsymaksu. He tulevat, ottavat kuvansa, kävelevät ympäriinsä maksamatta mitään kiertueesta tai muustakaan.”

 

La Pita-kylän yrittäjät majoittavat matkailijoita Nicaraguan kahviylängöillä. Kuva: Emily Höckert

 

La Pitan kylään on rakennettu uusi majatalo matkailijoita varten. La Pita, San Ramón, Nicaragua. Kuva: Emily Höckert


Jasonin tapa tyypitellä matkailijat muistutti Höckertiä myös eräässä pohjoismaalaisessa konferenssissa tapaamastaan matkailututkijasta. Kyseinen tutkija oli ylpeänä kertonut tarinaa siitä, kuinka oli onnistunut matkailemaan Keski-Amerikan halki alle dollarilla päivässä. Kertomuksensa mukaan hän oli liftannut, asunut ja syönyt paikallisten perheiden luona ilmaiseksi sekä juhlinut heidän pyhiään. Kutkuttava seikkailu äärimmäistä köyhyysrajaa hipovalla budjetilla oli ollut mahdollinen paikallisen vieraanvaraisuuden turvin. Tieto mahdollisesta kompensaatiosta tätä vieraanvaraisuutta vastaan jäi tarinassa kuitenkin uupumaan.

Höckert jäi pohtimaan, että vaikka kyseinen tutkija tarkasteli omassa Eurooppaan sijoittuvassa tutkimuksessaan matkailun pienyrittäjien arkea, ei hän ollut huomioinut matkailutulojen tärkeyttä paikallisille yrittäjille Keski-Amerikassa. Vaikka samainen tutkija itse omissa tutkimuksissaan oli korostanut (eurooppalaisessa kontekstissa) matkailutulojen tärkeyttä pienyrittäjille, tämä näkökulma ei korostunut tarinassa, jonka konteksti oli kaukana hänen omasta kodistaan.

 

Yksi keino vaikuttaa köyhyyteen matkailun avulla on jättää oletus vieraanvaraisuudesta

Kunnia – vai pikimmiten syyllisyys – yllä kuvatun kaltaisesta ’köyhäilystä’ matkalla ei kuulu kuitenkaan vain reppureissaajille. Hinnoista tinkimistä tapahtuu myös silloin kun metsästämme halvimpia lentoja, hotelleja, Airbnb-majoitusta, viiniekskursioita ja all-inclusive fitnessresortteja. Toimiessamme näin, harvemmin edes mietimme sitä, miksi matka Kreikassa tai vaikkapa Meksikossa voi olla niin halpa. 

Hinnan viimeiseen asti tinkiminen voidaan siis nähdä kyseenalaisena etenkin silloin, kun sitä tekevät ne globaalisti etuoikeutetut, joilla on ylipäätään varaa matkustaa. Mahdollisimman halvalla matkustettaessa luodaan kohteelle oletus siitä, että siellä on oltava myös matala tulotaso. Tämä on ristiriitaista juuri silloin, jos tavoitteena on tuoda tuloja paikallisille ja vähentää köyhyyttä. 

Matkailijoita ja matkapalveluita on nykyään lähes joka paikassa, ja osa näistä palveluista on kehittynyt varta vasten siksi, että kohteissa elävien paikallisten ei tarvitsisi enää elää köyhyydessä. Paras tapa matalan tulotason alueilla köyhyyden vähentämiseen on siis maksaa palveluista käypä hinta. Palveluita ostettaessa tulee toki myös kiinnittää huomiota siihen, että palvelut ovat vastuullisesti tuotettuja ja todella hyödyttävät paikallisia (katso esimerkiksi Reilun matkailijan ohjeiden ’Suosi paikallista’).

Sen lisäksi että pyrkii kohdentamaan matkakassansa tuloja niitä tarvitseville, on syytä miettiä sitä, että miten pitkälle paikallisten vieraanvaraisuus on todellista. Ajatus niin sanotusta aidosta vieraanvaraisuudesta liitetään usein globaaliin etelään ja yleisemminkin maaseudulla asuvaan väestöön (Höckert 2018). Tärkeää on siis pysähtyä pohtimaan, mihin tämä stereotyyppinen kuva perustuu – etenkin kolonialismin historian valossa tällainen ajatus näyttäytyy ongelmallisena.

Kuten esiin tuodut tapaukset tuovat ilmi, niin köyhyyden vähentäminen matkailun avulla ei ole aina suoraviivaisen selkeää. Köyhyyden vähentämisen haasteellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö osittain juuri köyhyyden ylläpitämään eriarvoisuuteen olisi myös matkailun saralla puututtava. Viime kädessä köyhyyden vähentäminen edellyttää niin matkailijoilta kuin matkailualalta – niiden kuuluisien tekojen lisäksi – myös köyhyyden laajamittaista ymmärrystä ja halua haastaa sitä. Se edellyttää myös ajatusmalliemme kriittistä arviointia: tärkeää on haastaa etenkin matkailussa itsestäänselvyydeksi muodostunut käsitys paikallisten vieraanvaraisuudesta.

Tulemme tarjoamaan lisää näkökulmia ja eväitä globaalin matkailun etiikkaan ja eriarvoisuuden vähentämiseen tulevissa artikkeleissamme. Artikkelisarjamme huipentuu lopulta myöhemmin keväällä julkaistavaan globaalin maailman matkailun eettiseen ohjeistoon. 

 

___________________________

Blogitekstit ja niiden ohella julkaistu ohjeisto ovat osa EU:n Frame! Voice! Report! -tuella rahoitettua hanketta, jossa käsittelemme matkailua globaalissa etelässä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Sisällöistä vastaa Reilun matkailun yhdistys, eikä sen voida missään olosuhteissa katsoa heijastavan Euroopan unionin kantaa.